17. huhtikuuta 2020

Kirje toiselle puolelle

Rakkaani.
Voi, kun tietäisit, mitä täällä tapahtuu. Voi, kun näkisit, tämän hulluuden.
En saanut tänäänkään kaupasta kaikkia ostoksia, jotka olivat listallani.

Nuoriso otti minusta kuvia, koska käytin kumihanskoja.
Yhdellä käytävällä perheenäidit olivat tukkineet käytävän ja jääneet vaihtamaan kuulumisia.
Yksi vanhus vältti hedelmäosastolla sormiensa nuolemisen nuolaisemalla suoraan pussia.
Nuoret miehet naureskelivat ikäihmisille, jotka väistelivät heitä.
Mies työhaalareissaan oli tullut kauppaan pelkän kaljakopan takia.
Lapsia oli kourallinen karkkihyllyn edessä hypistelemässä kaikkia pusseja ja askeja.
Samaan aikaan kuitenkin myymälän käytävillä näkyi niitä, jotka tähtäsivät samaan kuin minä.
Että ei tarvitsisi tulla enää tällä viikolla kauppaan.

Haluaisin jakaa näkemäni jonkun kanssa. Miettiä yhdessä tätä.
Miksi toiset eivät ajattele kanssaihmisiään?
Miksi kotona pysyminen on niin vaikeaa?

Tommy Tabermann joskus kirjoitti:
"Ihminen tarvitsee ihmistä,
ollakseen ihminen ihmiselle,
ollakseen itse ihminen."

Se pitää paikkansa.
Mutta kun asuu sentään jonkun kanssa, miksi se ei riitä nyt?
Olisi mukavaa, jos kanssani asuisi edes yksi ihminen.
Tai edes eläin.
Mutta minä olen ollut naimisissa television kanssa jo vuosia.

Itse kunkin olisi hyvä opetella olemaan yksin.
Elämän illassa se on kuitenkin edessä,
minä jos joku sen tiedän.

Kuitenkin rakkaani, olen kiitollinen, ettet ole enää täällä.
Ettet ole näkemässä tätä kauheutta.
Ettet ole stressaamassa, riittääkö ruokamme, pärjäämmekö keskenämme.
Eikä minun tarvitse pelätä, tarttuuko virus sinuun.

Elän aikaa, jolloin nuoriso ei pääse vaihtamaan ensisuudelmiaan,
ja jolloin työikäiset joutuvat oikeasti punnitsemaan taloudellisia valintojaan.
Kuka on säästänyt, kuka ei, miten tulla toimeen, kun ei olekaan töitä?
Onko säästäminen pahan päivän varalle ollut elämän pelkäämistä
vai sittenkin hyvä, kantava päätös?
Toiset lapset eivät pääse leikkipuistoihin leikkimään,
samaan aikaan toiset lapset laittavat kaupassa suuhunsa kaiken, minkä saavat käsiinsä. 

Eivätkä yksinäiset pääse yksinäisyyttään pakoon.

Pariskunnat tajuavat, miten väärän ihmisen kanssa ovat lyöttäytyneet yhteen.
Nyt kun he eivät pääse töihin ja harrastuksiin pakoon toisiaan,
he huomaavat, etteivät kestä katsella toisiaan päivästä toiseen.
Mutta nyt heillä ei ole mahdollisuutta päästä toisistaan eroon.
Tämä on se aika, kun salasuhteet paljastuvat.
Aika, jolloin käy ilmi, jos rakkauden taustalla oli sittenkin raha.

Kansa jakautuu kahtia.
Ne, jotka lakkaavat elämästä voidakseen elää myöhemmin.
Ne, jotka eivät halua lakata elämästä.
Ilmeisesti ihmiskontaktit määrittelevät sen, onko elämä elämistä?
Minä en ilmeisesti ole elänyt pitkään aikaan.

Nuoruuden välinpitämättömyys näkyy selvemmin kuin koskaan.
Heitä ei pelota. He ovat kuolemattomia.
He luottavat, että aikuiset hoitavat.
Vanhemmat luottavat lapsiensa vastustuskykyyn ja yhteiskunnan arvojärjestykseen.
He luottavat lastensa saavan hoitoa, jos niikseen tulee.
He eivät ajattele sitä, montako ihmishenkeä he saavat kontolleen,
kun heidän lapsensa vie sairaanhoidon resursseja.

Nuoret tietävät saavansa avun, jos virus vie heidät sairaalaan.
He eivät tajua, että he vievät sen avun joltain toiselta pois.
Joltakulta vanhukselta, joka on pysytellyt kotona,
ja joka on saanut epäonnisesti viruksen käytyään kaupassa,
koska hänellä ei ollut ketään, joka olisi käynyt hänen puolestaan.

Tyhmyydestä tai itsekkyydestä ei sakoteta vieläkään.
Nuori menee vanhan ohi,
vaikka nuori olisi ollut viikkojen ajan vain nuolemassa ovenkahvoja.

Rakkaani, tämä on hullua. Minua pelottaa.
Mutta kuolisin huolesta, jos minun tarvitsisi pelätä myös sinun puolestasi.

Toisinaan mietin vieressäsi lepäämistä.
Miten rauhallinen tapa se olisi lähteä täältä ja tulla viereesi.
Hapenpuute.
Toisaalta en voi saada tartuntaa nyt.
En tahdo kuormittaa ketään. En voi kuormittaa ketään.
Enkä tahdo kuolla yksin. En uskalla.

Rakkaani, miten paljon nyt sinua kaipaankaan.
Olisi joku, jonka kanssa yhdessä kokea tämä.
Joku, jota koskea.
Sillä tajusin tänään, etten tiedä, milloin minua seuraavaksi halataan.
Näenkö enää koskaan ketään tuttuani, juonko loppuelämäni kahvit yksinäni?
Onko elämäni viimeinen halaus jo tapahtunut?
En muista sitä.
Siitä on liian kauan aikaa.
Ilman pandemiaakin.