27. syyskuuta 2018

Älä puutu, osa 4


Lue ensin osa 1, osa 2 ja osa 3.

Helvi, 79, eläkeläinen

”Rakas Pilvi”, Helvi kirjoitti kirjepaperille.
          Hän katsoi hetken kirjoittamiaan kahta sanaa ja päätti sitten aloittaa alusta.
          ”Pilvi”, hän kirjoitti yläriville. ”Olen pahoillani erostasi. Olen pahoillani, jos olet pitänyt minua liian tungettelevana. Olen pahoillani, että katosin elämästäsi aika ajoin, ja että en suonut sinulle turvaa.”
          Helvi tunsi kyyneleiden kihoavan silmiinsä. Hän muisti niin elävästi 8-vuotiaan pikkutytön, joka itki lohduttomasti, kun Helvi pakkasi laukkunsa ja lähti. Parikymppinen Juha tuli hakemaan äitinsä talon pihasta autolla, jonka oli saanut lainaksi. Pilvin isosisarukset olivat jo teini-ikäisiä, eikä heitä voinut vähempää kiinnostaa, asuiko heidän huushollissaan muitakin. Mutta pikkuinen Pilvi. Hänen olisi pitänyt passittaa Pilvi auton takapenkille ja karata. Helvi oli vuosikymmenet lohduttanut itseään ajattelemalla, ettei Pilvi olisi kuitenkaan suostunut hylkäämään isäänsä ja lähtemään lopullisesti äitipuolensa matkaan. Ja Pilvi olikin loppuun asti lojaali isälleen – eikä Helvi siksi vieläkään ollut uskaltanut kysyä häneltä, osuivatko lyönnit koskaan häneen. Nyt Helvi päätti avata suunsa kirjoittamalla:
          ”Minun olisi pitänyt ottaa sinut silloin mukaani. Mutta en osannut ajatella selkeästi, koska pelkäsin niin paljon Askoa. Olit niin nuori, ettet ehkä muista niitä kertoja, kun ihmettelit ruhjeitani ja tummunutta silmääni. Isäsi kuoltua minulla oli pakottava tarve pitää sinuun yhteyttä, sillä tiesin sinun etääntyneen vanhemmista sisaruksistasi. Halusin vain olla sinulle perheenjäsen. Mutta ymmärrän sinua, ja annan anteeksi. Tiedät, mistä minut löytää. Kaikkea hyvää. Helvi.”

Helvi puki päälleen ja lähti ulos kirjekuori kädessään. Matkalla postilaatikolle hän ohitti penkillä istuvan lapsen. Tytöllä oli vaaleansininen reppu. Helvi tervehti iloisesti tyttöä ja mietti tämän odottavan joko autokyytiä kouluun tai kaveria kävelyseurakseen koulumatkalle. Takaisin tullessaan tyttö istui penkillä edelleen selailleen puhelintaan.
          ”Hei taas”, Helvi hymyili lähestyessään tyttöä.
          ”Mooi.”
          ”Mitäs odotat?”
          ”En mitään.”
          ”Eikös sinun pitäisi ehtiä kouluun?”
          ”Eei”, tyttö sanoi kummallisella äänensävyllä.
          ”Saanko istua?” Helvi kysyi ja ehti istahtaa alas, ennen kuin tyttö nyökkäsi.
          ”Lintsaatko?” Helvi jatkoi, mutta lisäsi heti perään: ”Ei hätää, en minä kerro kenellekään.”
          Tyttö vilkaisi Helviä hermostuneena.
          ”Et sä tiedä, kenelle edes kertoisit.”
          ”En niin”, Helvi naurahti. ”Siksi sä voitkin kertoa, että miksi istut täällä.”
          Lapsi näytti käyvän muutaman sekunnin ajan sisäistä kamppailua, mutta avasi sitten suunsa:
          ”Odotan, että isä on varmasti lähtenyt asioille. Sitten mä meen takaisin kotiin.”
          ”Ai jaa. Miksi?”
          ”En tahdo mennä kouluun. Mä mieluummin vaikka siivoan tai tiskaan tai vaikka kuolen.”
          ”Miksi siellä koulussa nyt niin kauheaa on?” Helvi ihmetteli.
          Tyttö huokaisi syvään ja alkoi puhua. Helvi ymmärsi heti, ettei tyttö ollut kertonut kenellekään muulle tästä mitään. Ei edes isälleen, vaikka tämän vuoksi tyttö joutui enimmäkseen kiusaamisen kohteeksi.
          ”Mitäs jos tulisit käymään minun luona?”
          ”Mitä? E-en mä. Ei kiitos”, tyttö taisi pelästyä.
          Helvi helähti nauramaan.
          ”En minä mitään pahaa tarkoittanut. Juotaisiin kaakaota ja odotettaisiin yhdessä ajan kulumista.”
          ”Mulla ois kyllä vessahätä.”
          ”No niin, eiköhän mennä?” Helvi hymyili.
          Tyttö vilkaisi puhelintaan.
          ”Kello on nyt 9:55. Istutaan tässä vielä viisi minuuttia ja mennään sitten.”
          ”Kyllä se käy.”

Pian Helville selvisi, miksi koululainen halusi odottaa kellon lyövän tasan, sillä seuraavaksi hän huomasi muita pakkoneuroottisia oireita. Jessiksi esittäytynyt tyttö käveli reunakivetyksellä ja katsoi tarkoin jokaista askeltaan, ettei hän astunut niin sanotusti viivoille.
          Kotona Helvi lämmitti mikrossa maitoa ja teki Jessille kaakaon. Tyttö teki matematiikan tehtäviä olohuoneessa sohvapöydän ääressä ja hörppäsi tyytyväisenä kaakaostaan. Helvi katsoi hymyillen kahvimukia, josta olivat vuosien saatossa juoneet kaakaota, kahvia ja teetä kymmenet eri ihmiset. Juuri tuota mukia Helvi piti ihmeiden tekijänä: siitä kun joi, tuli parempi mieli. Hänellä ei ollut tietoakaan, mitä hän voisi tehdä Jessin eteen, mutta ainakin tänään hän voisi tarjota tytölle kaakaota.

Rauhallinen hetki keskeytyi, kun yläkerrasta alkoi kuulua hurjaa meteliä. Yläkerran koira oli taas jäänyt yksin, ja se pinkoi menemään ympäri asuntoa ulvoen. Helvi sammutti television, ja he jäivät Jessin kanssa yhdessä kuuntelemaan yläkerran meininkiä. Välillä kuului selvästi, kun koira raapi ovea ja hyppi sitä vasten.
          ”Mikä sillä on?” tyttö järkyttyi.
          ”Eroahdistus”, Helvi huokaisi.
          ”Mitä se tarkoittaa? Voidaanko me tehdä jotain?”
          ”Se menee sekaisin siitä, kun jää yksin. Sen omistaja voisi tehdä asialle kyllä jotain, mutta meidän on vähän vaikeaa lohduttaa sitä. Yleensä se rauhoittuu puolessa tunnissa.”
          ”Kuulostaa ihan eläinrääkkäykseltä”, Jessi katseli kattoa ja kuunteli koiran ulinaa.
          ”Niinhän se kuulostaa.”
          Yhtäkkiä koiran huuto lakkasi.
          ”Kuoliko se?!” Jessi säikähti.
          Samassa alkoi kuulua, kun koira haukkui taas – mutta ei enää paniikinomaisesti vaan enempi riemuissaan.
          ”Ei. Taisi omistaja tulla takaisin kotiin. Kävi viemässä vain roskat tai jotain”, Helvi tuumi.

Jessi viihtyi Helvin luona useamman tunnin. Syömään tyttö ei jäänyt, mutta otti Helvin puhelinnumeron ylös. Helvi kertoi, että hänelle voisi soittaa koska vain – olihan hän muillekin lapsille varamummi, miksei Jessillekin?
          Oli iltapäivä, kun Helvi kuuli ulkoa tutun lapsen äänen, joka riemuissaan huusi: ”Katso! Äiti katso!”
          Helvi vilkaisi ikkunasta, ja näki sisäpihalla nuoren äidin ja pikkutytön, Aavan. Hän päätti lähteä ruuan jälkeiselle kävelylle.

”Mitäs likat!” Helvi huudahti iloisena pukiessaan vasta tuulitakkiaan päälleen.
          ”Helviii!” Aava ilahtui ja juoksi halaamaan.
          Helvi oli iloinen siitä, miten nopeasti Aava oli tottunut häneen. Vielä kesän alussa Aava oli alkanut itkeä, kun Helvi oli tullut liian lähelle. Aavan äidistä, Anetesta, Helvi oli ollut kuluneen kesän aikana monta kertaa huolissaan. Viimeisimpänä Anetella oli ollut kohdunulkoinen raskaus, minkä takia naisparka oli ollut todella pois tolaltaan. Ja eniten Helviä harmitti se, että hän, naapuritalon mummo, näytti olevan enemmän Aneten hyvinvoinnista huolissaan kuin Aneten avomies.
          Helvi istahti Aneten viereen puistonpenkille ja huomasi heti mustelmat oikeassa ranteessa. Hän ei kuitenkaan noteeranut niitä, vaan alkoi jutustella televisiomainoksesta, jonka tunnussävel soi hänen päässään aina iltaisin. Hetken kuluttua hän tajusi Aneten vetävänsä hihaansa alaspäin.
          ”Mites sä olet jaksellut?” Helvi kysyi suoraan ja toivoi Aneten kertovan mustelmistaan.
          Hän oli ennenkin nähnyt Anetessa epämääräisiä mustelmia ja ruhjeita. Hän tiesi, mistä ne johtuivat. Hänessä itsessään oli ollut aivan samannäköisiä jälkiä, kun hän oli ollut Askon kanssa. Helvi tiesi, mitä Anette kävi tällä hetkellä läpi, mutta hän ei tiennyt, oliko Anette vielä itse valmis hyväksymään mitään. Kuitenkin vielä vähän aika sitten nainen oli ollut itku kurkussa, kun ei ollut pystynyt antamaan tälle miehelle toista lasta.
          Jutustelu säästä ja ruokaostoksista vaikeni, kun sekä Helvin että Aneten huomio kiinnittyi parvekkeeseen, jossa ulvoi koira. Se oli sama koira, jonka itkua Helvi kuunteli harva se päivä. Se oli taas lukittu parvekkeelle.
          ”Meidän pitäisi varmaan lähteä syömään”, Anette totesi hetken hiljaisuuden jälkeen.
          ”Minäkin ajattelin käväistä kaupassa kävelylenkin ohessa.”
          ”No niin. Sehän on hyvä. Kaipa me tästä lähdetään”, Anette jatkoi.
          ”Minulle voi sitten aina soittaa. Aava on ihana tyttö ja autan teitä enemmän kuin mielelläni”, Helvi hymyli.
          Anette nousi ylös ja alkoi kerätä hiekkalaatikolta leluja.
          ”Tiedät, mistä minut löytää. Minä autan. Ihan varmasti”, Helvi sanoi vielä ja katsoi Anettea suoraan silmiin.
          Hän yritti katseellaan viestittää, että kyllä hän tiesi, mistä oli kyse. Hän oli ollut täysin samanlaisessa tilanteessa. Mutta hän itse oli herännyt todellisuuteen vasta sitten, kun elämässä ei muutoinkaan ollut enää mitään järkeä.

Kaupassa Helvi tarkasti lottokuponkinsa, jota hän oli uusinut tottumuksesta vuosikaudet. Tällä kertaa kassaneidin ilme venähti niin, että Helvi tiesi voiton tulleen. Hänen tililleen laitettaisiin 403 euroa. Helvi tirskahti nauramaan kuin pikkutyttö.
          Kotiinpäin kävellessään hän päätti, mihin käyttäisi rahat. Hän tiesi myös, mitä tekisi Jessin, Aneten ja yläkerran koiran kanssa. Hänen oli pakko avata suunsa – kyllähän asioihin piti puuttua. Jos kukaan ei koskaan puuttuisi asioihin, niin millaiseksi maailma menisikään?

Illalla ovikello soi särähtäen. Helvi ajatteli hetken, että Jessi olisi tullut uudestaan maanpakoon, mutta rappukäytävässä värjöttelikin Anette pelkkä toppi päällään ja hämmentynyt Aava sylissään.
          ”Mu-mun oli pakko lä-lähteä. E-en tiennyt, mihin mu-muualle menisin.”
          ”Voi tyttökulta! Peremmälle, peremmälle”, Helvi ohjeisti ja meni hakemaan viltin Aneten ympärille. ”Otatko kahvia vai kaakaota?”

Anette istui olohuoneen sohvalla ja nyyhkytti. Se oli ensimmäinen kerta ikinä, kun hän myönsi Tomin olleen väkivaltainen häntä kohtaan. Mutta se ei ollut saanut häntä lähtemään ulos melko viileään iltaan ilman kunnon vaatetusta. Viimeinen tikki oli tullut, kun hän oli nähnyt Tomin riuhtaisevan Aavaa hiuksista. Kuin koiraa niskavilloista.
          ”Tietääkö Tomi minusta?” Helvi kysyi.
          ”E-ei. Ei kai.”
          ”Mieti tarkkaan. Oletko kertonut naapurin mummelista?”
          Anette katsoi hetken kaukaisuuteen ja totesi sitten:
          ”En ole. En edes silloin, kun Aava oli täällä kokonaisen illan tämän kuun alussa.”
          ”Etkö ollut Tomin kanssa silloin? Sitähän varten sinä toit Aavan tänne, että teillä olisi parisuhdeaikaa?”
          ”Va-valehtelin”, Anette alkoi taas nyyhkyttää ääni väristen. ”Olin tyttökaverin kanssa viihteellä. Dokasin niin että...”
          Aneten itku yltyi eikä Helvi saanut sanoista selvää.
          ”Rauhoitu. Nyt ei ole mitään hätää. Kerro uudestaan”, Helvi istahti Aneten vierelle.
          ”A-ajattelin silloin, että ei ha-haittaisi vaikka henki lähtisi siitä viinan määrästä. Va-vaikka Aava…”, Anette sai sanotuksi ja jatkoi taas lohdutonta itkuaan.
          ”Voi kultapieni”, Helvi kietoi kädet Aneten ympärille. ”Minä tiedän, mitä tehdään.”
          Juuri kaksi tuntia aikaisemmin Helvi oli kirjoittanut itselleen ylös lähimmän Turvakodin yhteystiedot.

Anette jäi Aavan kanssa Helvin luokse yöksi. Helvi valvoi Aneten kanssa yömyöhään ja kertoi omista kokemuksistaan. Anette itki paljon – mutta se oli hyvää itkua. Helpottunutta.
          Muutaman tunnin yöunien jälkeen Anette uskaltautui käymään kotona, kun hän oli 99 prosenttisen varma siitä, että Tomi oli lähtenyt töihin. Hän kävi hakemassa tärkeimpiä tavaroita, ja sitten Helvi saattoi heidät linja-autoasemalle.
          Ennen kuin bussi ajoi laiturille, Helvi laski kädet Aneten olkapäille ja sanoi:
          ”Muista, mitä kerroin eilen illalla. Aava on tärkein. Sinun ei kuulu pelätä, sinuun ei kuulu tulla mustelmia. Nyt pitää olla vahva, vaikka se on vaikeaa.”

Helvin oli tarkoitus kävellä keskustasta suoraan kotiin, mutta hän huomasi töksähtelevästi kävelevän tytön torin reunalla.
          ”Hei Jessi!” hän tervehti iloisesti.
          Tyttö hätkähti – hän oli selvästi taas pinnaamassa koulusta.
          ”Moi”, tyttö vastasi ja laski katseensa takaisin maahan.
          Helvi pyysi Jessiä mukaansa läheiseen lounaskahvilaan. Hän päätti tarjota tytölle kaakaon ja jonkin leivonnaisen.
          Saku oli aina yhtä positiivisena tiskin takana tarjoilemassa. Helvi kuitenkin osasi kiinnittää huomiota siihen, miten mustat silmänaluset Sakulla olikaan ja miten hän haukotteli vaivihkaa hihaansa vasten. Hän ei kerta kaikkiaan ymmärtänyt, miten nuorimies oli mitenkään toimintakykyinen niin onnettomilla yöunilla.

Jessi oli erittäin iloinen persoona, mutta kaikki se ilo, pirteys ja rohkeus olivat menossa kovaa vauhtia varovaisen kuoren alle piiloon. Kaakaon äärellä tyttö avautui isästään, joka oli ilmeisen temperamenttinen sielu. Isän käyttäytyminen Facebookissa oli saanut Jessin pilkan kohteeksi, mutta Jessi ei uskaltanut kertoa tästä isälleen. Niinpä hän oli kävellessään alkanut vältellä viivoja ja varjoja. Ja hän oli alkanut aikatauluttamaan kaikkea: kellon piti olla aina puoli tai tasan, että jotain sai tehdä.
          "Miksi ajattelet niin? Mitä jos olisit astunut nyt varjolle tai olisimme tulleet kahvilaan 20 yli?"
          "En tiedä. Mua ei vain kiusata niin paljoa, kun oon tehnyt näin. Mutta kun yksi päivä astuin koulumatkalla viivalle, koulussa oli kolme hirvittävää välituntia."
          ”Entä mikset voisi kertoa isällesi? Miten ajattelet isäsi reagoivan?”
          ”Hän haukkuisi kaikki luokkalaiseni ja heidän vanhempansa. Varmaan joksikin vihervassareiksi.”
          Helvi oli niin murheissaan Jessistä, että hän tunsi, miten uusi ryppy muodostui hänen otsalleen. Heidän juttutuokionsa keskeytyi, kun Viljo lähestyi heitä.
          ”Terve! Saako liittyä seuraan?”
          Helvi vilkaisi Jessiä, joka hymyili ja nyökkäsi varoen – varmastikin vain kohteliaisuuttaan.
          ”Tottahan toki”, Helvi hymyili ja teki tilaa, jotta Viljo mahtui pyörätuolissaan pöydän ääreen.

Helvi oli ihmeissään, miten reippaasti Jessi vastaili Viljon kysymyksiin koulusta ja miten helposti he alkoivat jutella kaikesta muustakin. Hän itse oli mielissään, että näki Viljoa pitkästä aikaa. He olivat talvella tutustuneet seurakunnan karaokeilloissa – Viljo oli tullut sinne, vaikka ei ollut tuntenut ketään. Helvi oli huomannut yksinään istuvan miehen, ja mennyt pitämään seuraa. Se oli ollut hyvä päätös – Viljo oli monesti kiittänyt Helviä siitä. Viljo oli häntä paljon nuorempi, ja miesparan mieli oli suljettu kehoon, joka ei päässyt enää ylös pyörätuolista. Kuitenkin Viljo tuntui nauttivan elämästä, ja Helvin kautta Viljo oli saanut elämäänsä muutakin aktiviteettia esimerkiksi kotiseutuyhdistyksestä.
          Hetkessä mukava kahvihetki lähikuppilassa muuttui, kun Viljon poika Iiro tuli hakemaan isäukkoaan kauppareissulle.
          ”Mitäs Jessi sä teet täällä? Mikset ollut koulussa?” Iiro huikkasi iloisesti, mutta kysymykset kuulostivat melko painavilta.
          Jessi vilkaisi hätääntyneenä Helviin ja sitten Iiroon. Tytön paniikki oli niin näkyvää, että se tarttui Helviinkin, ja hetkessä hän heittäytyi näytelmään:
          ”Jaa oletkos sää meirän Jessin opettaja?” Helvi kysyi ja yritti kuulostaa aivan seniililtä. Samalla hän pelkäsi miehen sittenkin olevan esimerkiksi Jessin isä tai setä tai joku muu.
          ”Ai!” miehellä muuttui ääni kellossa ja ojensi kätensä. ”Joo, olen. Iiro, hyvää päivää.”
          Viljo katsoi Helviä huvittuneena. Hän pysyi kuitenkin juonessa mukana, vaikka tiesi, ettei Jessi suoranaisesti ainakaan ollut Helville sukua.
          ”Päivää päivää”, Helvi tarttui käteen. ”Meirän piti kyllä koulullekin ilimottaa... Jessi on ollut tänään vähän mummin apulaisena. Kun tuo lonkka taas vihottelee ku viimistä päivvää.”
          Helvi ei oikein tiennyt, mitä murretta hänen suustaan pulppusi, kun hän keskittyi näyttelemään höperöä isoäitiä. Iiro seisoi hänen selkänsä takana, eikä nähnyt sitä, kun Viljo yritti kaikin voimin olla hymyilemättä.
          ”Ai jaa. Selvähän se”, Iiro totesi vähän kovemmalla äänellä – luuli kai, että Helvillä oli huono kuulokin. ”Meillä ei kyllä yleensä tällaisista syistä saa olla poissa koulusta, kokonaista päivää ainakaan…”
          ”Jaa että mitä? Mitä sie sanoit?” Helvi päätti olla myös huonokuuloinen.
          ”Ei mitään”, Iiro artikuloi selvästi. ”Me tästä lähdetään… Nähdään huomenna Jessi!”
          Kun Iiro ja Viljo olivat astuneet ovesta ulos, Jessi ja Helvi purskahtivat nauramaan niin, että kyyneleet valuivat silmistä.

Takaisinpäin kävellessään Helvi huomasi koiran taas parvekkeella ulisemassa. Hän päätti, että kotona hän vihdoinkin soittaisi jollekin. Kerrostalon ulko-ovella hän kuitenkin törmäsi naapuriinsa Tuomakseen, jota hän ei ollut nähnyt pariin päivään. Tuomas oli viime viikolla varastanut häneltä rahaa, joka oli ollut eteisen pöydällä. Helvi ei kuitenkaan ollut puuttunut siihen – hän odotti, että Tuomaksen omatunto alkaisi kolkuttaa. Nytkin nuorukainen selvästi yritti vältellä Helviä, mutta hän ei kehdannut vain marssia ohitse, kun Helvi pyysi tätä luokseen syömään.
          Helvin yllätykseksi Tuomas ehdottikin, että Helvi tulisi hänen luokseen syömään huomenissa. Helvi ilahtui niin, että kasvoille levinnyt hymy sattui poskissa. Kun hän pääsi kotiin, hän oli niin hämillään tapahtuneesta, että meinasi unohtaa, mitä oli tekemässä seuraavaksi. Koiran ulvominen parvekkeella toimi kuitenkin erittäin hyvänä muistutuksena.
          Hän haki eläinsuojelun valvontaeläinlääkärin numeron ja soitti. Vihdoin ja viimein. Hän kertoi itkusta, eroahdistuksesta, parvekkeesta, kylkiluiden näkymisestä, riuhtomisista ja niin edelleen. Valvontaeläinlääkäri ei voinut sanoa juuta eikä jaata, mutta Helvi toivoi tämän tarttuvan nyt toimeen. Hän toivoi, että joku muu olisi jo soittanut koirasta: useamman ihmisen ilmoitus olisi jo painavaa informaatiota koiran tilanteesta.

Hän oli yhdessä päivässä saanut niin paljon aikaiseksi, että hän päätti vielä etsiä jostain kirjekuoren. Siihen hän laittoi 300 euroa ja mukaan pienen muistilapun:
          ”Hei! Voitin lotossa. Haluan auttaa. Mene lääkäriin. Kaikkea hyvää! Toivottaa Helvi”
          Kirjekuoren hän kävi pudottamassa naapurinsa Sakun postilaatikosta. Hän tiesi, että Saku tarvitsi uniongelmiinsa ammattilaisapua, johon hänellä ei ollut varaa. Nyt ehkä Saku saisi otettua itseään niskasta kiinni – ja ehkä hän ei edes yrittäisi palauttaa rahoja, kun Helvi oli kirjoittanut vain ”voitin lotossa”. Hän toivoi Sakun luulevan, että kyse oli jostain miljoonasta eurosta, jolloin muutama satanen ei varmastikaan tuntuisi mummelin lompakossa eikä siten Sakun omatunnossa.

Seuraavana iltana Helvi istui nojatuolissaan ja neuloi Tuomakselle villasukkia. Hänelle oli tullut erittäin painava olo, kun Tuomas oli aiemmin päivällä kertonut elämästään lounaan ja kahvittelun yhteydessä. Hän purki olonsa neulomiseen – silmukka kerrallaan hänelle tuli parempi olo.
          Mutta sitten puhelin soi. Se oli Jessin isä, Jyrki, joka oli raivoissaan.
          ”Tajuatko sinä, miltä minusta tuntuu, kun Jessin opettaja ohjeistaa minua jossain helvetin Wilma-viestistä, että tyttäreni ei saisi pinnata koulusta mumminsa takia?! Minkä helvetin mummin?!”
          ”A-anteeksi. Siis kun tilanne o…” Helvi yritti selittää, mutta Jyrki pauhasi päälle:
          ”Oletko sä sellainen kajahtanut akka? Luuletko, että Jessi on oikeasti sun lapsenlapsi?! Vittu on sitten ihan viimeinen kerta, kun olette missään yhteydessä. Teen tästä muuten poliisijutun. Sä et saatana uskokaan, mihin asti mä olen valmis menemään! Älä puutu muiden elämään, helvetin haahka!”
          Seuraavaksi luurista kuului vain tuut tuut tuut.
          Helvi palasi kutimien ääreen ja neuloi entistä enemmän.

Vaikka Helvi nukkui yön hyvin katkonaisesti, hän heräsi seuraavaan aamuun täynnä puhtia. Hän nappasi kirjoituspaperia ja kirjoitti. Muutakaan hän ei keksinyt.
          Puolenpäivän aikaan hänellä oli lounastreffit hänen siskonsa lapsenlapsen kanssa. Hän tapasi Olivian keskustassa, ja lounaan jälkeen Helvi hilpaisi Sakun työpaikalle. Hän toivoi törmäävänsä Viljoon – ja puolen tunnin odottelun jälkeen tuttu mies kärräsi itsensä ovista sisälle.
          Helvi meni ystäväänsä vastaan ja tarjoutui kantamaan tämän tarjottimen. Pöydässä Helvi avasi Viljolle toissapäiväistä tilannetta Jessin kanssa, ja kertoi sitten Jessin isän puhelusta. Nyt tytön numero oli vaihtunut, ja hän vaikutti olevan isänsä suurennuslasin alla. Helvi oli keksinyt yhden ainoan tavan, jolla saada turvallisesti tyttöraukkaan yhteys:
          ”Joten Viljo-kiltti, voisitko mitenkään pyytää Iiroa antamaan tämän kirjeen Jessille?”
          ”No, eiköhän se onnistu. En tiedä, suostuuko Iiro.”
          ”Suostuttele. Ole kiltti. Ja voisitko tehdä toisenkin palveluksen?”
          ”Ilman muuta. Mitä?”
          ”Pyytäisitkö Iiroa katsomaan Jessin perään? Sitä tyttöä kiusataan – siksi se pinnaa”, Helvi huokaisi.
          ”Eikä. Totta kai pyydän – tai ei, en edes pyydä, vaan käsken. Käsken sitä pistämään vaikka koko koulun ruotuun!”
          Helvi kiitti Viljoa ja päätti hakea heille kaakaot, koska kahvit he olivat jo juoneet. Saku oli hymyssä suin palvelemassa häntä ja antaessaan vaihtorahoja takaisin, hän kuiskasi:
          ”Lääkäri varattu ensi viikolle. Kiitos. Olen palveluksen velkaa.”
          Helvi huiskautti kättään ilmassa ja naurahti. Kun hän kääntyi, hän tunnisti Aavan isän, joka nojaili Viljon pöytään.
          ”Hei”, Helvi totesi ja yritti olla mahdollisimman neutraali.
          ”Terve!” mies vastasi iloisena.
          ”Tämä on se bussikuski, josta olen sullekin puhunut”, Viljo esitteli.
          ”Aijaaha!” Helvi yllättyi ja yritti hymyillä samaan aikaan.
          Hänen päässään takoi: miten ihmeessä yksi ihminen pystyi olemaan niin mukava bussikuski ja samalla väkivaltainen moukka? Helvin onneksi mies kävi vain kääntymässä ja lähti jatkamaan työvuoroaan. Viljo oli harmissaan:
          ”Tomi raukka. Yrittää olla reipas, vaikka vaimoke otti muutama päivä sitten heidän yhteisen lapsensa mukaan ja katosi. En edes tiedä, mitä sanoa. Kaikkea sitä näkee ja kuulee. Ihmiset ovat niin hirviöitä toisilleen.”
          ”Älä muuta sano”, Helvi totesi ja hörppäsi kaakaostaan peittääkseen hymynsä – hän oli tavattoman iloinen siitä, että Anette ei ollut ainakaan vielä tullut katumapäälle.

Aikaisin lauantaiaamuna Helvi lähti päivän ensimmäiselle kävelylleen. Hän mietti kulunutta viikkoa ja punnitsi asioita. Pilvistä hän ei kuulisi todennäköisesti enää ikinä, ja Jessiin hän ei saanut pitää yhteyttä. Anettea hän oli tukenut, ja Sakua auttanut rahallisesti. Hän uskoi vakaasti, että eläinsuojeluilmoituksen tekemisestä olisi vielä apua yläkerran koiralle, ja hän toivoi sydän syrjällään, että Iiro pystyisi auttamaan Jessiä. Hän rukoili, että hänen kirjoittamansa kirje vaikuttaisi Jessin elämään loppuelämän. Kirjeeseen hän oli muun muassa kirjoittanut, että: ”Puutu asioihin, ole vahva, auta muita. Muista, että positiivisuus on tarttuvaa. Hymyile paljon.” Helvi oli lopen kyllästynyt ihmisten välinpitämättömyyteen  hän toivoi, että Jessin sukupolvi muuttaisi asioita.
          Yhteenlaskettuna Helvi oli tyytyväinen saldoonsa. Hän palasi hyvillä mielin kotiin ja paketoi Tuomakselle neulotut villasukat kukkakuvioiseen käärepaperiin.
          Koska niin sitä maailmaa parannettiin. Villasukilla, kaakaoilla, kirjeillä ja kahvitteluhetkillä.


__________
Helvi seikkailee myös novellissa Elämäntarkoitus harhateillä

6. syyskuuta 2018

Älä puutu, osa 3



Viljo, 60, sairaseläkeläinen

”Kuopukseni käytti minua tänään apteekissa. Hänen ehdotuksestaan sinne mentiin, ja ihan mukava reissuhan se oli. Mutta silti mieltäni kalvaa jatkuvasti se, että olen vaivaksi. Pääsisinhän minä käymään apteekissa omin nokkineni. Tietenkin se vaatisi huomattavasti enemmän aikaa ja energiaa, mutta kuitenkin”, Viljo kirjoitti uutta tekstiä anonyymiin blogiinsa.
          Hän huokaisi syvään ja katsoi kelloa. Hänen suosimassaan lounaskahvilassa oli lounasaika jo alkanut. Viljo pakkasi kannettavan tietokoneensa mukaansa ja lähti kohti bussipysäkkiä.

Hän näki jo kaukaa, että työvuorossa oli hänen suosikkikuskinsa. Paikallisbussi kallistui pysähdyttyään Viljon kohdalle, ja nuorimies hyppäsi kuskin paikalta heti ulos.
          ”No morjesta Viljo!” Tomi tervehti iloisesti ja auttoi Viljon pyörätuoleineen kyytiin.
          Pari vuotta sitten Viljo oli ollut luopua bussimatkustamisesta kokonaan. Jalat olivat menneet niin huonoksi, etteivät ne toimineet enää senkään vertaa, että hän olisi voinut nousta pystyyn. Sitten hän oli tutustunut Tomiin, kuskiin, joka ajoi usein hänen käyttämäänsä bussireittiä.
          Aluksi Viljo oli ollut vaikeana siitä, että kuski avitti hänet kyytiin, ja että hän hidasti muiden matkantekoa. Pian hän oli tajunnut, että ei kukaan oikeasti katsonut säälien pyörätuolipotilasta, vaan kaikkihan ihastelivat kuskin asiakaspalvelualttiutta. Ja hyvä niin. Viljo oli oppinut tuntemaan Tomin iloisena, ystävällisenä ja vaatimattomana ihmisenä, joten oli suorastaan suotavaa, että hän sai ihailua osakseen tehdessään töitään.

Kun bussi oli kurvannut keskustaan, aivan lounaskahvilan viereen, Tomi saapui vielä auttamaan Viljon uloskin bussista.
          ”Jokos sulla on ruokatauon paikka?” Viljo kysyi, sillä kesän aikana Tomi oli muutaman kerran liittynyt hänen seuraansa aterioimaan.
          ”Ei vielä, mutta pikaisen kahvitauon tässä ehtii pitämään”, Tomi hymyili.

Kahvilassa työvuorossa oli Saku, joka tuttuun tapaan teki aivan kaikkea. Viljo oli jo pitkään kiinnittänyt huomiota nuorukaiseen, joka oli tehokas kuin mikä. Onneksi Sakulla oli toimivat jalat, joilla hän ennätti kaikkialle.
          Tällä kertaa Tomi kantoi Viljon puolesta tarjottimen pöytään ja istui hetkeksi alas. He eivät tunteneet toisiaan kunnolla, mutta Viljo tiesi enemmän Tomin kuulumisia kuin omien lastensa menoja.
          ”Nyt täytyy kiitää”, Tomi vilkaisi kelloaan. ”Nähdään taas!”
          ”Mukavaa työpäivää”, Viljo toivotti. ”Ja sano Aavalle terveisiä!”
          ”Kiitos, sanon!” nuori mies heilautti kättään ovella hymyillen.

Syötyään Viljo otti kannettavansa esiin ja jatkoi kirjoittamista.
          ”Uusi blogitekstikö tulilla?” Saku kysyi tullessaan hakemaan Viljon tarjotinta pöydässä.
          ”Juu”, Viljo hymähti.
          ”Joko kerrot blogisi osoitteen? Olis niin kiva lukea, mitä sä oikein kirjottelet.”
          ”Eihän se sitten olisi anonyymiblogi, jos joku tuttuni tietäisi minun kirjoittavan sitä”, Viljo virnisti pilke silmäkulmassaan.
          ”No okei okei… Ymmärrän”, Saku naurahti ja oli tekemässä lähtöä tarjottimen kanssa. ”Ai niin, kannattaa maistaa sitruunaviineriä kahvin kanssa. Tuonko?”
          ”Tuo vain”, Viljo hymähti tyytyväisenä. Sitten hän palasi kirjoittamaan ajatuksiaan, joita hän ei voinut sanoa ääneen.
          ”Olisivatko ihmiset minulle yhtä mukavia, jos kävelisin omin jaloin? Entä olisiko suhteeni lapsiini parempi vai vieläkin huonompi, jos olisin terve? Tein lapsia, jotta elämässäni olisi sisältöä vielä vanhanakin. Mutta miten tämä näin kääntyi, että vien lapsiltani elämästä sisällön?”


Saku, 24, kahvilatyöntekijä

”Kun hän mittaa kattoa katseellaan, kääntyy jälleen vuoteellaan, hän laskee sekunteja suunnilleen, hän laskee yönsä aamuvarhaiseen”, Saku siteerasi hetken mielijohteesta Neon2:sta Facebook-päivitykseensä.
          Aamulla Saku heräsi koiran haukuntaan. Kello oli 6:57. Hän oli viimeksi katsonut kelloa, kun se oli näyttänyt 3:05. Yllättävän hyvin nukuttu yö, vaikkakin hän oli nähnyt painajaisia koko sen ajan.
          Saku nousi ylös, sillä hän tiesi, ettei koira hiljenisi hetkeen. Ja hänen kuitenkin piti olla töissä reilu tunnin kuluttua.

Rappukäytävällä hän törmäsi naapurin mummoon, joka oli tavattoman pirteä siihen nähden, että kello ei ollut vielä edes kahdeksaa.
          ”Mitenkäs muutto sujuu?” mummo kysyi.
          ”Siinähän se. Pahvilaatikoita joka puolella. Onneksi kuun loppuun on vielä pari viikkoa.”
          ”No niin. Pitäisi varmaan itsekin harkita muuttoa, että saisi nukutuksi”, mummo naurahti.
          ”Säkin heräsit siihen?”
          ”Joo. Koiraparka.”
          ”Niin, mutta onneksi mä en nyt nuku muutenkaan.”
          ”Menisit jo lääkäriin, hölmö!”
          Saku nauroi. Muuttaminen oli siinä mielessä harmillista, ettei hän enää törmäisi naapurin mummoon. Toivottavasti uudessa talossa asuisi myös yhtä mukavia vanhuksia. Jostain syystä mummot ja papat tulivat aina juttelemaan Sakulle, ja Saku tuli heidän kanssaan erittäin hyvin toimeen.

Kun Saku pääsi töihin, hänen työnantajansa tuli poikkeuksellisesti kättelemään häntä.
          ”Olit kyllä niin hyvä löytö tähän tiimiin! Asiakkaat kiittelevät ja kehuvat, ja nyt eräs mies oli laittanut ihan kirjallista palautetta. Mahtavaa työtä!”
          ”Ai, kiitos…”, Saku meni vähän vaikeaksi.
          ”Mies on pyörätuolissa, ja kuulemma aina kannat ja viet hänen tarjottimensa, ja muutenkin olet osoittanut esimerkillistä asiakaspalvelua. Mahdatko tietää, kenestä on kyse?”
          ”Aa, kyllä mä hänet tiedän. Mukava heppu.”
          ”Loistavaa. Tällaista lisää!” pomo hymyili ja hävisi takahuoneeseen.
          Saku tiesi tekevänsä työnsä hyvin, mutta hän ei osannut ottaa kehuja vastaan. Ja häntä hämmensi se, miten kaikki pitivät häntä reippaana ja aina iloisena. Hän oli yllättynyt siitä, miten hyvin hän pystyi pitämään kulissia yllä. Oikeasti hän oli koko ajan väsynyt ja siksi ahdistunut.

Töistä päästyään Saku olisi halunnut suunnata vain suorinta tietä kotiin ja nuupahtaa sängylle, sohvalle tai vaikka lattialle. Tomi kuitenkin laittoi viestiä, ja pyysi kahville – vaikka hän hyvin tiesi, ettei Saku joisi kahvia. Saku päätti käydä Tomilla ja Anetella, sillä ei hän kuitenkaan nukahtaisi. Ja jos hän jotenkin onnistuisi nukahtamaan, hän näkisi hirveitä painajaisia.

Tomi oli yksin kotona, sillä Anette oli Aavan kanssa äidillään käymässä.
          ”Otatko vaikka teetä, mehua tai limsaa? Pari kaljaakin löytyy”, Tomi tarjosi.
          ”Vaikka mehua. En voi juoda mitään, missä on kofeiinia.”
          ”On toi melkoista. Miten oot nukkunut viime aikoina?”
          ”Ihan ok.”
          ”Älä valehtele, kyllä sä voit mulle kertoa.”
          ”No, väsyttää niin että silmiä särkee”, Saku virnisti.
          ”Ja?”
          ”Ahdistaa tietty.”
          ”Kai sä tiedät, että voit mihin aikaan vuorokaudesta tahansa laittaa viestiä tai soittaa?”
          ”Joo. Kiitos.”
          Saku oli kiitollinen Tomin ystävyydestä, mutta hän ei halunnut vaivata tätä. Hän ei halunnut puhua painajaisistaan – hän halusi ennemmin unohtaa ne. Hän ei halunnut tuoda valvemaailmaansa todellisuudeksi sitä, että unissa aina hän pakenee henkensä edestä tai hänet tapetaan. Ne olivat vain unta, ei sen enempää.


Tomi, 27, linja-autonkuljettaja

”Syntymäaika: 3.6.2015”, Tomi täytti päiväkodin lomaketta. ”Hoidon tarve: kokoaikainen.”
          ”Ei ne ota Aavaa täysiaikaiseksi, kun sille ei ole tarvetta”, Anette oli ilmestynyt kurkkimaan Tomin olkapään yli.
          ”Ottaahan.”
          ”Eivät ota, ellei molemmat vanhemmat käy töissä…”
          ”Sähän haet töitä koko ajan. Kohta sullakin on duunia.”
          ”Niin, mutta ei ole vielä.”
          ”Miksi sä nyt hangoittelet vastaan?”
          ”En mä vastusta, mutta päiväkodit toimivat niin. Ne katsoo sen niin. Lapsen voi saada maksimissaan osa-aikaisesti päivähoitoon, jos toinen vanhempi on kotona.”
          ”Just”, Tomi läväytti tietokoneen läpän kiinni. ”Mitäpä jos menisit hakemaan niitä töitä?”
          ”Kyllähän silti sen hakemuksen voi laittaa… Helpompi se on sitten muuttaa osa-aikaisesta kokoaikaiseksi.”
          Tomi huokaisi syvään. Hän ei jaksanut keskustella asiasta enempää. Hän nousi pöydän äärestä ja laittoi kahvin tippumaan.
          ”Mitäs Saku? Eikö se ollut eilen täällä?” Anette vaihtoi puheenaihetta.
          ”Joo. Siinähän se. Ei nuku, mutta pysyy hereillä jollain ihmeen kaupalla.”
          ”Oi voi. Mitä me voitaisiin tehdä sen hyväksi?”
          ”Kyllä se pärjää. Saku on hei jo aikuinen. Ei sun tarvitse hyysätä sitä samalla tavalla kuin Aavaa.”
          ”No jos niin sanot.”

Tomi oli ärtynyt Aneten jatkuvaan huolenpitoon. Hän oli väsynyt, selkä oli jumalattoman kipeä ja Aava roikkui hänen lahkeessaan vähän väliä.
          ”Mitä jos menisitte Aavan kanssa sun mutsille?”
          ”Me oltiin just eilen siellä.”
          ”Mä ihan oikeasti haluaisin levätä.”
          ”No älä sitten juo kahvia.”
          ”Voi vittu.”
          ”Kahvi sisältää kofeiinia, joka piristää...”
          Tomi tunsi kihelmöinnin ihonsa alla, kun hänen verenpaineensa nousi kohisten.
          ”Anna nyt jo saatana olla!”

Illalla, kun Tomi oli laittanut Aavan nukkumaan, hän istahti sohvalle katsomaan tv:tä. Pian Anette kömpi hänen kainaloonsa kännykkä kädessä.
          ”Katso. Kaupunkilaisten fb-ryhmässä on ylistetty erästä bussikuskia”, nainen hymyili tyytyväisenä.
Tomi otti puhelimen käteensä. Viljo, se pyörätuolimies, oli kirjoittanut julkaisun siitä, miten mukava bussikuski Tomi oli. Moni kaupunkilainen oli liittynyt keskusteluun: kommentteja oli kymmeniä, ja kaikki ylistivät iloista ja ystävällistä bussikuskia.
          ”Jep! Aina se moikkaa iloisesti, sekä kyytiin noustessa että kyydistä poistuessa.”
          ”Kerran kauppakassini levisi bussin lattialle, ja kyseinen herrasmies auttoi kasaamaan tavarat takaisin.”
          ”Siinä on sellainen ihminen, jonka pelkästä näkemisestä tulee hyvä mieli!”
          ”Eikö olekin mahtavaa? Oon niin ylpeä susta”, Anette halasi Tomia.
          ”Onhan tää”, Tomi hymähti ja katsoi sitten avopuolisoaan. ”Anteeksi tämänpäivänen. En tiedä, miksi oon niin pahalla päällä.”
          ”Ei se mitään, rakas. Anteeksi, että ärsytin.”
          Tomi silitti Aneten hiuksia. Hän rakasti tuota naista. Hän rakasti heidän lastaan. Miksi häntä silti vitutti joka päivä?

_________
Jatkuu