27. tammikuuta 2017

Vainoharha, osa 4

Lue ensin aikaisemmat osat näistä linkeistä: osa 1, osa 2 ja osa 3.

Kaukon silmät särkivät väsymyksestä, mutta hän ei antanut niiden levätä. Hän oli pärjännyt jo monta päivää. Hän oli ehkä nukahdellut joiksikin minuuteiksi, mutta hän oli varma siitä, että hän oli samantien säpsähtänyt hereille.
          Nellikään ei ollut yrittänyt käydä kylässä. Eikä kukaan muukaan. Rappukäytävässä kuului silloin tällöin askelia ja oven kolahdus. Kauko huomasi joka kerta, kun joku naapureista laski vettä. Hän kuunteli tarkoin lähimpien naapureiden liikkeitä. Yläkerran naapurin askeleet ja tekemiset kuuluivat parhaiten.

Kauko hätkähti hereille nojatuolissaan. Hän katsahti seinälle: kello näytti kahta. Verhojen ja lakanoiden lävitse ei kajastanut valoa, joten oli pakko olla yö. Kauko ponkaisi niin nopeasti pystyyn, että selästä vihlaisi. Päivien uupumus ja ravinnon puute tuntui jo koko kehossa. Kauko oli syönyt niukasti säästelläkseen ruokavarojaan. Mielummin hän kärsi nälkää, kuin lähti kauppaan.
          Kivuista huolimatta Kauko tarkisti ovet ja ikkunat. Hän oli peittänyt ikkunat verhojen lisäksi lakanoilla ja teipannut lakanat reunoista seinään kiinni. Yhdestä kohtaa lakana repsotti.
          ”Joku on käynyt täällä”, Kauko kavahti.
          Hän oli siitä varma. Hän säntäili ympäri kotiaan ja huomasi kupin tiskialtaassa. Nyt hän oli sataprosenttisen varma, että joku oli käynyt hänen kodissaan. Joku oli tullut ovesta, ikkunasta tai seinän läpi. Joku oli käynyt siellä, ja halusi Kaukon tietävän sen. Joku halusi varta vasten näyttää Kaukolle, että pystyi tekemään niin.

Pelko kietoutui Kaukon ympärille niin, että hänen oli vaikea hengittää. Hän hoippui ympäri asuntoa ja yritti pysyä järjissään. Hänen piti tarkistaa, että tavarat olisivat paikallaan. Mutta ne eivät olleet. Jääkaapissa pieni puurokulho oli väärällä puolella hyllyä. Matto oli hieman vinossa. Takki naulakossa oli eri tavalla. Siinä oli jotain, mikä kiinnitti Kaukon huomion. Jotain oli väärin. Jotain oli varmasti myös viety.
          Ahdistus paiskasi hänet lattian rajaan. Kauko yritti huutaa, mutta suu oli liian kuiva. Hän ei tiennyt mitä enää tehdä. Hän ei voinut hallita tätä kaikkea koko aikaa. Hän ei pystynyt siihen enää.

______________________________


Tällä kertaa isä otti Nellin mukaan sairaalaan. Äiti oli päässyt teholta. Nelli ei ollut ihan tajunnut kaikkea, eikä hänelle taidettu kaikkea kertoakaan, mutta sen verran hän oli ymmärtänyt, että teho-osasto oli ollut paha juttu. Isä oli ollut niin poissa tolaltaan, että Nelli oli veljensä Lennun kanssa ollut mummolassa monta päivää.
          Nelli oli nähnyt ensimmäistä kertaa ikinä isänsä itkevän. Nelli itkeskeli itsekin iltaisin, vaikka isä, mummi ja vaari olivat monta kertaa sanoneet, että äiti tulisi kuntoon.

Isä kertoi automatkalla, että äidillä oli teholla ollut sellainen hengitysmaski, jota Nelli olisi saattanut säikähtää. Nyt äidillä ei enää ollut sellaista, mutta äiti nukkui paljon. Hän kuulemma tarvitsi lepoa, joten nukkuminen oli ihan hyvä juttu.
          Ja äiti nukkui. Hän ei herännyt lainkaan heidän vierailunsa aikana. Hän oli pukeutunut hassun värisiin sairaalavaatteisiin. Huoneessa oli myös toinen vuode, mutta se oli tyhjä. Nelli oli vähäpuheinen, mutta hänen päässään jylläsi tuhat kysymystä.
          ”Miksi äiti vain nukkuu? Milloin äiti herää? Mitä jos äiti ei herää? Mikä äidillä on? Miksei Lennu saanut tulla tänne? Mitä äidille tapahtui? Miksi hän oli kaatunut? Entä jos äidin pitää jäädä vielä pitkäksi aikaa sairaalaan? Mitä jos minun ja Lennun täytyy jäädä loppuelämäksi mummille ja vaarille? Miten isän käy?”

Kotimatkalla isä kävi ostamassa kaupasta lahjakorin. Hän kertoi, että heidän piti viedä se kiitokseksi sille pariskunnalle, joka oli löytänyt äidin makaamasta tajuttomana pyörätieltä.
          Niemiset asuivat omakotitalossa lähellä heidän kerrostaloaluettaan. Niemisen täti tervehti Nelliäkin, hän jopa tiesi Nellin nimen. Täti ja setä ilahtuivat suuresti isän tuomasta korista ja kyselivät sitten äidin voinnista. Nelli oli kuullut samat jutut moneen kertaan, joten hän ei jaksanut keskittyä.
          Parin metrin päässä Niemisten kotiovesta oli melko iso lätäkkö, joka oli jäätynyt. Nelli meni kengän kärjillään rikkomaan jään pintaa. Hän kiinnostui aikuisten puheesta vasta sitten, kun kuuli Niemisen sedän madaltavan ääntään ja sanovan:
          ”Me ollaankin tässä mietitty, että... Meillä olisi vähän kerrottavaa... Liittyen siis siihen iltaan.”
          Nelli nosti katseensa, ja kaikki aikuiset katsoivat häntä.
          ”Nelli, oletko kiltti ja menetkö autoon odottamaan? Minulla ei mene kauaa.”

______________________________


Poliisit olivat tulleet aamutuimaan hakemaan Kaukon. Heillä oli kysyttävää liittyen siihen naikkoseen, joka oli kaatunut joitakin päiviä sitten. Kauko ei ollut enää perillä ajan kulusta. Hän oli niin väsynyt kaikkeen.
          Kolme eri ihmistä oli yrittänyt kysellä häneltä. He olivat ilmeisesti kaikki poliiseja. Kauko oli ollut monta tuntia vaiti. Hän oli äärimmäisen ahdistunut koko tilanteesta. Toisaalta hän oli myös niin uupunut, ettei jaksanut enää edes taistella koko aikaa kaikkea vastaan.
          Mutta pelko rutisti hänen sydäntään niin, että hänen oli vaikea saada sanaa suustaan:
          ”E-en ole tehnyt mi-mitään. Mi-mitään väärää. E-en tehnyt”, Kauko änkytti.
          ”Mutta sinä siis olit viime viikon keskiviikkona ennen iltakymmentä kotisi läheisellä pyörätiellä?” miespoliisi kysyi.
          Kaukon hengitys värisi. Sydän tykytti. Kädet hikoilivat. Suuta kuivasi. Hän tiesi, että hänen luultiin satuttaneen sitä naista. Hän ei tiennyt, mitä tehdä. Ihmiset olivat jo päättäneet, että Kauko oli tehnyt niin.
          ”Olitko? Näitkö tämän naisen?” mies kysyi ja osoitti taas sen naisen kuvaa.
          ”Mi-minä en tehnyt mi-mitään!” Kauko parahti ja peitti käsillään kyynelehtivät silmänsä.

Kaukoa ei päästetty yöksi kotiin ja sama kysely jatkui seuraavana päivänä. Kun Kauko jätettiin taas yksin huoneeseen, hän lähti vaeltamaan ympäri huonetta. Koko kroppa tärisi, vetistävät silmät haittoivat näkemistä ja hengittäminen vaikeutui entisestään. Kauko oli romahtamispisteessä. Hän oli liian uupunut, rasittunut ja stressaantunut.
          Sitten huoneeseen astui aivan erityyppinen ihminen. Nainen, joka ei ollut yhtä virallisesti ja kireästi pukeutunut kuin edelliset kyselijät.
          ”Hei, minä olen Martta. Sinä olet ilmeisesti Kauko?”
          Kauko seisoi nurkassa ja yritti pitää itsensä koossa.
          ”Rauhoitu, ei ole mitään hätää. Istu vain alas. Näytät väsyneeltä.”
          Naisella oli lempeä ääni. Hän oli melko nuori. Ainakin verrattuna Kaukoon. Kauko otti vapisevin käsin tuolista kiinni ja istuutui alas.
          ”Tehdäänkö niin, että minä kerron itsestäni jotain, ja sitten sinä kerrot itsestäsi? Ihan mitä vain. Tutustutaan vähän sillä tavoin. Unohdetaan nyt kaikki nämä kuulustelut ja tämä ikävä ympäristö. Sopiiko se sinulle?”
          Kauko nyökkäsi epävarmasti. Mikä tahansa oli parempaa, kuin jatkuva tivaaminen.

Kului monta tuntia. Vähitellen Kauko kertoi jotain itsestään. Lyhyillä lauseilla. Eikä mitään oma-aloitteisesti.
          ”Entä tykkäätkö sinä olla siellä kotona?” Martta kysyi sitten.
          Kauko mietti hetken ja totesi sitten:
          ”En... En enää.”
          Nainen vaikutti mukavalta ja hyväntahtoiselta, ja Kaukon suojamuuri oli haavoittuvainen päiviä jatkuneen unettomuuden takia. Hän ei jaksanut olla enää varovainen. Hän vastaili ja toivoi, että pääsisi pois.

Kuule Kauko, minulla on sinulle ehdotus”, Martta totesi sitten.
          Kauko oli puhunut vähän, mutta asiaa. Martta näytti ymmärtävän, miksi Kauko oli niin stressaantunut. Martta oli huolissaan Kaukosta. Hän välitti. Niinpä hän ehdotti Kaukolle muuttoa uuteen kotiin. Turvalliseen ympäristöön, jossa Kaukon ei tarvitsisi koko aikaa vahtia kaikkea. Se kaikki tehtäisiin hänen puolestaan.
          Ja Martta lupasi olla siellä myös.

______________________________


Äiti ei tarvinnut enää lepoa ja pääsi kotiin. Isä oli moneen kertaan ennen äidin kotiintuloa selittänyt Nellille ja Lennulle äidin voinnista. Äiti oli lyönyt päänsä kaatuessaan. Hän oli lyönyt päänsä niin kovaa, että puolet hänen kasvoistaan oli tunnottomana. Äiti ei kuulemma myöskään haistanut eikä maistanut kunnolla. Hänen toisessa korvassaan oli huono kuulo, eikä toinen silmä räpäyttänyt kunnolla. Mutta isä lupasi, että äiti paranisi vielä.
          Nelli ryntäsi halaamaan äitiä, kun tämä astui ovesta sisälle. Äidin kasvot näyttivät ihan tavallisilta, mutta sitten äiti hymyili, kun Nelli juoksi häntä kohti. Toinen puoli kasvoista ei liikkunut mihinkään. Suu venyi toiseen suuntaan, mutta toinen puoli ei liikahtanut lainkaan. Nelli rutisti äitiä ja painoi kasvonsa tämän vatsaa vasten. Äiti tuntui ja tuoksui samalta. Lennu ei uskaltanut tulla halaamaan.

Äidin kasvot pelottivat Nelliäkin. Välillä äidin ilmeet huvittivat, mutta ennemmin Nelli oli peloissaan. Äiti teippasi toisen silmänsä kiinni iltaisin ennen nukkumaanmenoa, koska se ei mennyt muutoin kiinni. Äiti näytti omituiselta ja Nelli pelkäsi, että äidin naama jäisi sellaiseksi.
          Nelli oli kysynyt vanhemmiltaan, oliko puolet äidin naamasta halvaantunut. Isä ja äiti puhuivat kuitenkin vain tunnottomuudesta, koska äidin kasvot olisivat kuulemma vain väliaikaisesti sellaiset.

Viikon kuluttua Nelli oli jo tottunut äidin uuteen ulkonäköön. Hän auttoi äitiä tekemään harjoituksia, joiden avulla äidin naama alkaisi taas toimia. He kurtistelivat kulmiaan, nyrpistelivät neniään ja aukoivat suitaan. Nelliä nauratti, koska äidin ilmeet olivat niin hassun näköisiä.
          ”Äiti... Oliko Kauko siellä silloin, kun sinä kaaduit?” Nelli kysyi yhtenä iltana.
          ”Miksi sinä sellaista kysyt?”
          ”No kun... Olen kuullut niin. Eikä Kauko enää asu tuossa talossa. Onko se totta? Satuttiko Kauko sinua?”
          ”Voi kulta pieni... Ei. Ei satuttanut. Se oli vahinko. Onnettomuus”, äiti hymyili puolikkaalla suullaan. ”Sellaista sattuu.”
          ”Mutta miksi Kauko on muuttanut pois?”
          Äiti otti Nellin kainaloon ja silitti hänen hiuksiaan.
          ”Kaukon ei ollut hyvä asua enää yksin. Hän oli tullut vähän vanhuuden höperöksi... Mutta älä sinä sitä murehdi. Hänellä on nyt varmasti kaikki hyvin.”

______________________________


Koivussa näkyi pieniä vihreitä hiirenkorvia. Aurinko lämmitti jo mukavasti, ja pieni tuulenvire Kaukon kasvoilla tuntui hyvältä. Hän tarkkaili edelleen kaikkea ja oli hyvin tietoinen kaikesta, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän piti huoneensa ikkunan peitettynä ja tarkisti säännöllisesti huoneensa muuttumattomuuden.
          Martta oli ainut, jonka kanssa Kauko puhui. Kukaan ei vaatinut häntä puhumaan kenenkään muun kanssa. Eikä hänen tarvinnut käydä edes kaupassa. Kauko suhtautui epäilevästi ruokiin, mutta Martta oli auttanut häntä sopeutumaan. Nukkuminen oli vieläkin vaikeaa, koska oli niin paljon uusia ääniä. Mutta jotenkin Kaukon olo oli rennompi. Ainakin hänen omasta mielestään.

19. tammikuuta 2017

Tammikuun arvonta

Arvonta on päättynyt! Arpaonni suosi Kiaa Simpeleeltä.
Onnea voittajalle ja kiitokset kaikille osallistujille!

Vuoden ensimmäisessä arvonnassa palkintona on vauvan villasukkapaketti! Tässä oiva lahja omalle piltille, vauvasi vauvakavereille tai muille tuntemillesi (tai miksei tuntemattomillekin) vauvoille. <3


Kaikkien sukkien pohjan pituus on noin 12cm. Ne ovat siis sopivat, jalasta riippuen, 6-12 kuukauden ikäisille sekä reilu vuoden ikäisille.

Vaaleanpunaiset sukat ovat Novita Utuinen -langasta (80% akryylia, 20% villaa), siniset sukat Kaupunkilangan Tehdas-langasta (100% akryylia), ja valkoiset sukat Novita Ipana -langasta (100% akryylia).


Arvontaan voit osallistua kommentoimalla tähän blogitekstiin sähköpostiosoitteesi. Näin saat yhden arvan.

Jos käyt tykkäämässä, tai olet jo tykännyt, Villasukkakirjailijan Facebook-sivusta, saat toisen arvan. Kerro kommentissasi, jos osallistut kahdella arvalla! (Facebook ei ole mitenkään mukana tässä kilpailussa.)


Osallistumisaika päättyy sunnuntaina 29. tammikuuta 2017 kello 15. Voittaja julkistetaan 30. tammikuuta, pidä silloin silmällä sähköpostiasi!


Onnea arvontaan!

13. tammikuuta 2017

Vainoharha, osa 3

Lue osa 1 tästä linkistä ja osa 2 tästä linkistä

Kauko riuhtaisi itsensä irti ja lähti harppomaan kohti kotia kiertoreittiään pitkin. Sydän tykytti, ja kylmä hiki nousi pintaan. Kaukana kuului tytön ”Odota!”-huudot. Kauko ei pystynyt. Tyttö oli ylittänyt rajan. Tälle oli tultava loppu. Nyt.
          Joka kuudennella askeleella Kauko kääntyi katsomaan taakseen. Likka näkyi kauempana ja kauempana, kunnes häntä ei näkynyt enää lainkaan. Taisi vihdoinkin luovuttaa. Kauko keskittyi vain siirtämään jalkaa toisen eteen. Mahdollisimman nopeasti. Hänen piti päästä kotiin. Sydän hakkasi niin, että hän kuuli sykkeen korvissaan.

______________________________


Hanna oli lämmittämässä liedellä eilistä keittoa, kun ovi kävi. Nelli tuli vihdoin kotiin kirjastoreissultaan. Tyttö meni kuitenkin sanaakaan sanomatta omaan huoneeseensa. Hanna tiesi heti, että hänen tytärtään vaivasi jokin.
          Hanna raotti ovea varoen.
          ”Hei vain”, hän sanoi lempeästi.
          ”Moi”, Nelli vastasi nopeasti ja selasi mitä ilmeisemmin kirjastosta lainattua kirjaa.
          ”Mikä on?”
          ”Ei mikään.”
          ”Oliko teillä Juliuksen ja Juliuksen äidin kanssa kivaa?”
          ”Joo.”
          Hanna tuli peremmälle huoneeseen, istahti Nellin viereen sängylle ja silitti tytön kiharaista tukkaa.
          ”Kerrohan nyt.”
          ”En minä voi.”
          ”Nelli pieni”, Hanna otti lapsensa kainaloon. ”Äidille voi kertoa mitä tahansa.”
          Kuului pieni nyyhkytys. Nellin poskelle vierähti kyynel.
          ”Minä... Minä kävelin yksin kotiin.”
          Hannan sydän pomppasi kurkkuun.
          ”Siis kirjastolta?” Hanna kysyi yrittäen pysyä rauhallisena.
          ”Niin...”, Nelli vastasi nyyhkyttäen.
          ”Missä Julius ja Juliuksen äiti ovat?” Hanna kysyi.
          Huoli paistoi hänen kasvoiltaan. Kirjastolta oli kotiin kuitenkin yli neljä kilometriä, eikä Nelli ollut vielä kulkenut yksin niin pitkää matkaa.
          ”Äiti... En... En ollut siellä Juliuksen kanssa... Minä valehtelin”, Nelli alkoi itkeä.
          Hannan päälle valahti ahdistus. Hänen pikkutyttönsä ei ollut ennen valehdellut hänelle. Korkeintaan juksannut pikkujuttuja, sellaisia mitä lapset yleensäkin juksuttivat.
          ”Miksi? Miksi sinä valehtelit? Kyllä minä olisin sinut vienyt kirjastoon!”
          Hanna oletti tietenkin Nellin olleen yksin matkassa. Sitten tyttö kertoi Hämäläisen ukosta, Kaukosta, jonka kanssa oli tehnyt tuttavuutta. Naapuritalon hullusta äijästä, joka oli jättänyt tytön yksin keskustan hälinään.

Illemmalla Hanna otti puheeksi miehensä Jarnon kanssa Nellin kirjastoreissun. Lapset olivat olohuoneessa leikkimässä, joten Hanna vei Jarnon keittiöön ja puhui kuiskimalla.
          ”Et ole tosissasi!” Jarno huusi kuiskien. ”Ei ole totta!”
          ”Ota nyt ihan rauhallisesti. Nellillä on paha mieli jo valmiiksi. Tein hänelle jo asian selväksi, ettei tällainen saa toistua”, Hanna rauhoitteli miestään.
          ”Eikö Nelli kuuntele yhtään! Helvetin helvetti...”, Jarno oli järkyttynyt.
          Hanna yritti hyssytellä, etteivät lapset kuulisi heidän keskusteluaan. Mutta Jarno oli liian kiihtynyt:
          ”Älä nyt viitsi! Jos Nellille olisi sattunut jotain, se olisi ollut sen äijän syy! Helvetti sentään! Nyt riitti!” Jarno kuiski raivoissaan ja lähti eteiseen.
          ”Älä nyt mene mihinkään”, Hanna lähti hänen peräänsä.
          Jarno oli kuitenkin niin suunniltaan, että Hannan sanat kaikuivat kuuroille korville. Jarno laittoi kengät jalkaansa, nakkasi takin päälleen ja lähti ovesta. Hanna tiesi, että Jarno menisi mesoamaan Hämäläiselle. Jarno oli suojeleva isä, joka kiihtyi tällaisissa asioissa nollasta sataan. Hanna oli tiennyt jo valmiiksi, miten Jarno reagoisi. Silti hän kertoi.

______________________________


Oveen hakattiin voimakkaasti. Kauko säikähti niin, että meinasi tukehtua omaan sylkeensä. Adrenaliinin virratessa hän säntäsi keittiön laatikolle, nappasi käteensä lihaveitsen ja sammutti kattovalon. Ovea rynkytettiin ja hakattiin. Kauko hakeutui taaimmaiselle seinälle. Hän ei uskaltanut lähestyä ovea, vaikka ovi oli takalukossa, lukittu kahdella erillisellä lukolla ja kiinnitetty turvaketjulla.
          ”Hämäläinen! Avaa ovi!” kuului miehen ääni.
          Kauko tärisi pelosta. Hän oli kauhusta kankeana.
          ”Mä tiedän, että sä olet siellä. Liikkuuko sun päässä yhtään mitään? Sä jätit meidän tytön oman onnensa varaan! Aikuinen mies, helvetti sentään!”
         Hetkeksi mies hiljeni. Kaukoa pelotti niin paljon, että hänen näkönsä alkoi sumentua. Pelko oli niin voimakasta, että häntä huimasi. Ovea rynkytettiin taas. Niin kovaa, että Kauko pelkäsi lukkojen pettävän. Hänen pitäisi ehkä viiltää oma kaulansa auki. Hän ei kestäisi tätä olotilaa.
          ”Mitä sä täällä mekkaloit?” kuului hiljaisempana toisen miehen ääni.
          Joku naapuri oli tullut rappukäytävään ihmettelemään.
          ”Tuo sekopää oli jättänyt meidän 8-vuotiaan tytön keskustaan hortoilemaan”, mies vastasi äkäisesti.
          ”Siis mitä?”
          ”Likka oli meidän selän takana tehnyt tuttavuutta tuon huru-ukon kanssa, ja ne olivat yhdessä lähteneet kirjastoon. Sitten tuo umpihullu oli jättänyt Nellin yksinään keskustaan!”
          ”Mitä... Miksi?”
          ”No kuka tietää! Vittu mitä touhua!”

Seuraavana päivänä kello kahdelta kuului taas ääntä aivan ulko-oven takaa. Kauko sammutti taas valon, hiipi laatikolle ja otti veitsen turvakseen. Hän oli yön aikana nukahdellut vain muutamiksi minuuteiksi kerrallaan. Vihainen mies ja monta muuta naapuria olivat kokoontuneet aivan hänen oven takanaan ja sanoneet pahoja juttuja hänestä. He olivat syyttäneet häntä vaikka mistä. Heidän mielestään olisi ollut parempi, jos Kauko olisi kuolla kupsahtanut. Kauko oli läpi yön itkenyt. Surusta ja raivosta. Hän oli ollut niin peloissaan, että hänen oli täytynyt toistuvasti tarkistaa asuntonsa. Että tavarat olivat paikoillaan, ja ettei kukaan ollut käynyt siellä. Ihme, että hänen kehonsa kesti tällaista ryöpytystä.
          Postiluukku kolahti. Sieltä tuli vain yksi paperi, johon oli piirretty koira ja kissa. Siihen oli kirjoitettu isoilla kirjaimilla: ”KAUKOLLE! T. NELLI”. Kauko nosti piirrustuksen. Tunteet olivat yhtä sekamelskaa. Toisaalta hän olisi voinut kuristaa tytön, joka oli aiheuttanut kaiken tämän myllerryksen. Toisaalta hän olisi halunnut taas nähdä pienen iloisen kiharatukkaisen pipopään.
          ”Oletko sinä kotona?” Nelli sanoi vaisusti ja koputti oveen. ”Huhuu?”
          Kaukon kädet tärisivät, hengittäminen oli vaikeaa. Vihainen mies saattoi käyttää tyttöä syöttinä.
          ”Huhuu! Minä täällä! Avaisit nyt!” Nelli huuteli.
          Kauko avasi oven raolleen. Hän piti turvaketjun kiinni.
          ”Hysst! Älä huutele!” Kauko sähähti.
          ”Oletko sinä vihainen minulle?” Nelli kysyi silmät suurina.
          Kiharapilvi tulvi hänen piponsa alta, ja posket olivat punaiset pakkasesta. Kauko katsoi tyttöä ja sitten vilkuili tämän taakseen. Ketään ei näkynyt.
          ”Ole vaiti! Naapurit suuttuvat!” Kauko sähähti uudestaan ja läimäytti oven kiinni avatakseen turvaketjun.

"Mitä sinä pelkäät?” Nelli kysyi, kun Kauko kaatoi heille mehua.
          Kauko murahti vastaukseksi toivoen, että likka alkaisi puhua jostain muusta.
          ”Miksi sinä et tykkää puhelimista? Ja miksi sinulla ei ole televisiota?”
          ”Älä kysele”, Kauko vastasi tylysti ja meni laittamaan mehutiivisteen takaisin jääkaappiin.
          Nelli vaikeni ja laski katseensa mehulasiin. Kaukon rintaa puristi uusi tunne. Hänelle tuli paha mieli.
          ”A... Krhm... An-Anteeksi.”
          Likan ilme kirkastui samantien.
          ”Ei se mitään. Miksi sinä et halua vastata?” tyttö jatkoi kyselyä.
          ”En... En tahdo puhua siitä”, Kauko istuutui Nelliä vastapäätä.
          ”Kertoisit nyt. Pelkäätkö sinä sähköä? Ei, ethän sinä voi. Sinulla on lamppuja ja jääkaappi. Mitä sinä pelkäät? Vai etkö halua tietää maailman menosta? Siksikö sinulla on ikkunatkin peitettyinä?”
          Tytön puheripuli ei ottanut loppuakseen.
          ”Niin. Niin kai. Tahdon... Olla rauhassa”, Kauko vastasi ja vältteli katsekontaktia.
          ”Ai siksikö sinuun ei saa koskea?”
          ”Ei kun... En... En ole tottunut.”
          ”Ai. Ai jaa. No, saanko ottaa sinusta kuvan?” Nelli jaksoi jatkaa kyselyä.
          ”Et.”
          ”Jos otetaan yhteiskuva? Tässä kännykässä on tässä edessäkin kamera!” Nelli otti puhelimen taskustaan.
          ”Pistä se pois!” Kauko huudahti kiukkuisena.
          Nelli säikähti ja tunki puhelimen takaisin taskuunsa.
          ”Miksi sinä et pidä kännyköistä?” Nelli kysyi melkein kuiskien.
          ”Ne vakoilevat. Tahtovat tietää kaiken. Mikään ei pysy salassa.”
          ”Okei... Mitä sitten, vaikka netissä olisi sinusta tietoa? Mitä se haittaa?”
          ”Ei. En tahdo. Joku tulee perään. Joku hullu. Sinunkaan ei kannattaisi kanniskella tuota ympäriinsä. Se kertoo, missä olet.”

______________________________


Hanna oli jälleen kerran saanut Nellin kiinni valehtelusta. Hän ei pystynyt ymmärtämään, miksi tyttöä kiinnosti niin kovin viettää aikaa vanhan reppanan kanssa. Tai varmaan siksi juuri. Nelli oli pienestä pitäen pelastanut kastematoja ja myyriä. Nyt hän halusi auttaa syrjäytynyttä vanhusta. Mutta sellainen ei ollut 8-vuotiaan tytön homma. Hämäläisen käyttäytymisen ja Nellin puheiden perusteella vanhus tarvitsi ihan oikeaa ammattilasapua.
          Kukaan ei ollut moneen päivään nähnyt miestä missään. Naapurustossa supistiin Hämäläisestä. Kaikki olivat kuulleet kirjastoreissusta ja Jarnon raivoamisesta. Naapurit olivat alkaneet kertoa toisilleen tarinoita ja havaintoja Hämäläisestä. Joku oli kertonut, kuinka Hämäläinen vältteli ihmisiä. Toinen oli kertonut, että Hämäläinen kaupassa käydessään ei katsonut silmiin edes kassatyöntekijää. Liikkeellä oli paljon huhuja ja teorioita siitä, mikä mies Hämäläinen oli, mikä häntä vaivasi ja kauanko hän oli naapurustossa asunut.
          Mutta mies oli ollut mukava Nellille. Mitä nyt korottanut ääntään, kun Nelli oli kysellyt liikaa. Viimeisimpänä Hanna oli kuullut juoruja, että Kauko Hämäläisellä saattaisi olla sairas tunneside Nelliin. Väkisinkin Hanna oli alkanut itse miettiä samaa. Mutta hän ei voinut selittää teoriaa pienelle tyttärelleen.
          Nelli ei totellut vanhempiaan, eikä Hanna voinut jättää tyttöä hetkeksikään vartioimatta. Aina, kun silmä vältti, Nelli pistäytyi käymään Kaukolla. Hän oli käynyt Hämäläisellä koulun jälkeen, hän oli piipahtanut siellä Hannan kauppareissun aikana. Tyttö oli aivan mahdoton.
          Kun sitten myöhään keskiviikkoiltana Hanna vei roskat, ja näki Hämäläisen ukon harppovan viereisestä kerrostalosta ulos, hän päätti mennä puhumaan miehelle. Nelli ei uskonut häntä, mutta ehkä aikuinen mies ymmärtäisi hänen kantansa. Tämä oli ehkä jopa parempi puhua aikuisten kesken selväksi.

______________________________


Kauko oli vähentänyt kodin ulkopuolella asiointia. Liian moni oli kiinnostunut hänen olemassaolostaan. Tarkkailevia silmiä oli kaikkialla. Hän oli lähtenyt iltamyöhään läheiseen kauppaan. Juuri ennen sulkemisaikaa pikkukaupassa ei olisi väkeä. Eikä arki-iltana ollut muutenkaan liikennettä. Naapuritalon pihalta lähti kuitenkin joku nainen häntä kohti. Kaukon syke kohosi ja hengitys tiheentyi. Pakkasilmassa uloshengitys höyrysi.
          ”Hei!” nainen huusi.
          Kauko katsahti nopeasti ympärilleen. Lähimaastossa ei ollut ketään muuta liikkeellä. Nainen oli hänen kimpussaan.
          ”Hei, anteeksi!” nainen huusi uudestaan ja lähti juoksemaan.
          Kauko kiihdytti vauhtiaan, mutta naisen askeleet vain lähestyivät. Kauko suuntasi pyörätielle, joka meni tiheän metsikön vierestä. Nainen ei varmasti jaksaisi rämpiä hänen perässään metsässä.
          ”Odota! Olen Nellin äiti”, nainen lähestyi häntä entisestään.
          Kaukon ahdistus kasvoi kymmenkertaseksi kuullessaan Nellin nimen. Vihainen mies, joka oli aloittanut hänen vainoamisen ja kääntänyt ihmisiä häntä vastaan, oli Nellin isä. Kauko ei muistanut keskittyä pakenemiseen, ja nainen tarttui häntä hihasta:
          ”Kuuntelisit nyt!”
          ”Jättäkää minut rauhaan!” Kauko kähisi ja yritti kiskoa itsensä irti naisen otteesta.
          ”Kuuntele minua helvetti sentään!” nainen suuttui ja yritti pysäyttää hänet.
          Kauko oli niin peloissaan, että hän oli jo raivoissaan. Hän keräsi kaiken voimansa ja riuhtaisi niin kovaa, kun pystyi.
          ”Päästä irti!” Kauko huusi kyyneleet silmissään.
          Naisen ote lipesi, ja hän horjahti taaksepäin. Aika tuntui hidastuvan, aivan niin kuin silloin, kun Kaukoa jahdannut naikkonen liukastui. Kuitenkin kaikki tapahtui nopeasti. Seuraavaksi nainen makasi maassa. Hänen päästään valui verta lumen peittämälle asfaltille.
          ”Se oli vahinko. Vahinko! Sinä aiheutit tämän itse!" Kauko kyynelehti.
          Hänen päässään ehti käydä sata ajatusta sekunnissa.
          ”Joudun vankilaan. Valvottavaksi. Pois kodista. Nelli. Nelli, Nelli, Nelli... Näkikö kukaan?” Kauko katseli hätääntyneenä ympärilleen.
          Ketään ei ollut missään. Kauempana näkyi lähestyvän auton etuvalot. Kauko katosi pimeään metsään.

Lue osa 4 tästä linkistä
Kirjoja, lankoja, leluja, toimisto- ja askartelutarvikkeita. Langat nyt -20%!