27. elokuuta 2017

Menkkahäpeä, osa 1

Oli vuosi 2007 ja Sanni oli juuri kesällä täyttänyt 12 vuotta. Hän oli iloinen, urheilullinen ja huumorintajuinen tyttö. Hän asui äitinsä, isänsä ja pikkusiskonsa kanssa rauhallisella omakotitaloalueella. Hän harrasti ringetteä ja tanssia. Hän oli hyvä koulussa ja hän oli kaikkien kaveri. Sannin parhaita ystäviä olivat Lotta ja Elli. Ja hän oli korviaan myöten ihastunut Viljamiin, joka oli hänen kanssaan samalla luokalla.
          Elokuu oli lopuillaan ja viilenevästä ilmasta päätellen kesäisiä päiviä nähtäisiin seuraavan kerran vasta monen kuukauden kuluttua. Silti Sanni oli innoissaan. Hän oli kesän aikana nähnyt Viljamin vain kerran, ja kavereitakin oli tullut nähtyä paljon harvemmin. Nyt he olivat kuudesluokkalaisia, koulun vanhimpia. Elämä oli tosi coolia.

Syyskuun ensimmäisenä päivänä Sanni tuli koulusta kotiin. Pikkusisko Siiri oli omassa huoneessaan, äiti ja isä olivat vielä töissä. Sanni söi jugurtin, täysin tietämättömänä siitä, että hänelle oli juuri hetkeä aiemmin tapahtunut jotain aivan tavallista ja jotain aivan kauheaa. Aivan hänen koulumatkansa aikana oli tapahtunut jotain niin tavallisen tavallista, mutta niin elämää mullistavaa ja kaikin puolin hirveää. Sanni sai tietää tämän vasta, kun hän päätti käydä vessassa. Hänen pikkuhousunsa olivat kauttaaltaan ruskeassa eritteessä.
          ”Mitä... Olenko mä päästänyt housuihini?!” Sanni ajatteli ensin kauhistuneena. ”Ei voi olla. Mutta en kai mä... Enhän mä voisi ripuloida alleni, kai mä sen olisin huomannut?!”
          Totta kai hänellä oli ollut jalassa ne kivat vaaleanpunaiset pikkuhousut. Sanni otti paperia ja pyyhki pikkuhousujaan. Se oli ruskeaa.
          ”Voisiko nämä olla ne menkat?” Sanni alkoi miettiä epäuskoisena.
          Mutta juuri viime vuonna koulussa terveydenhoitaja oli sanonut, että kun kuukautiset alkavat, sieltä saattaa tulla ihan vain muutama tippa. Mutta hänen alushousuissaan oli ennemmin tulva! Ja miksi puhuttaisiin kuukautisverestä, jos se ei edes olisi punaista niin kuin veri?
          Kaaottinen vessahetki päättyi siihen, että Sanni luikki omaan huoneensa, vaihtoi pikkuhousunsa ja tunki likaiset pöksyt pieneen pussiin. Pussin hän heilautti sänkynsä alle piiloon. Sitten Sanni meni uudestaan vessaan ja tunki paperitollon housuihinsa. Siltä varalta, että jos kyse oli kuitenkin menkoista.

Hätääntyneenä Sanni vaelsi ympäriinsä, ja Siirikin alkoi jo ihmetellä, että mikä siskoa oikein vaivasi.
          ”Mikä sulla on?” Siiri huusi omasta huoneestaan.
          ”Ei mikään, oo hiljaa!” Sanni tiuskaisi.
          Sanni oli hermostunut, koska hänen piti vielä illalla mennä ringettetreeneihin. Ja kyseessä oli vieläpä ensimmäiset jäähallitreenit kuukausiin. Vähän ajan päästä Sanni lukittautui uudestaan vessaan ja katsoi housuihinsa: vessapaperi oli liti vetelä, kauttaaltaan ruskea. RUSKEA! Sanni nappasi kännykkänsä, ja laittoi valmentajalle viestiä:
          ”En pääse tänään treeneihin, loukkasin jalkani koulussa.”
          Hänhän ei mihinkään treeneihin lähtisi tässä tilassa. Ehkä hänen pitäisi lähteä lääkäriin? Mutta mitä jos ne olisivatkin vain menkat? Sitten hän olisi se tyttö, joka lähti lääkäriin, koska kuukautiset alkoivat... Niin noloa. Sanni katsahti kelloa: äiti olisi kotona tunnin päästä.
          ”Missä ihmeessä meillä on jotain siteitä?” Sanni alkoi koluta vessan kaappeja. ”Kai äidillä vielä menkat on?”
          Vessan allaskaapista löytyi vain läjäpäin tampooneja, eikä Sanni todellakaan haluaisi tunkea mitään sisälleen. Eikä hän ollut edes ihan sataprosenttisen varma siitä, mistä reiästä tätä tavaraa tuli.
          ”Hyi hitto!” pelkkä ajatus tampoonista puistatti häntä, ja niin hän taitteli uudestaan vessapaperia housuihinsa.

Äiti tuli kotiin kantaen ruokakassia. Sanni ryntäsi omasta huoneestaan vastaan.
          ”Eihän sun jalassa mitään vikaa ole?” äiti kysyi tiukkaan sävyyn.
          Tietenkin äiti oli nähnyt valmentajan ruokakaupassa.
          ”Ei niin...” Sanni ehti sanoa, kunnes ulko-ovi kävi uudestaan.
          ”Moooi!” kuului isän huuto ovelta.
          Ja yhtäkkiä tilanne oli katastrofaalinen, kun äiti kertoi isälle Sannin valehdelleen valmentajalle, ja seuraavaksi sekä äiti että isä tivasivat Sannilta, mistä oli kyse.
          ”Miksi sä niin teit?” ”Mitä me ollaan sanottu valehtelemisesta!” ”Eikö sua kiinnosta enää ringette? Olisit sanonut ennen kuin ostettiin uusi pelilisenssi!”
          Sanni alkoi ärsyyntyä, ja samalla hän tunsi, että housuissa oli taas niin märkää, että paperi pitäisi vaihtaa.
          ”Nyt kyllä pyydät anteeksi valmentajalta ja menet sinne treeneihin!” äiti komensi.
          ”No en tosiaan!” Sanni suuttui.
          ”Kylläpäs, eikä tästä enää keskustella!” äiti suuttui takaisin.
          ”MULLA ALKOI MENKAT TAI SITTEN MUN HOUSUISSA ON JOTAIN IHAN MUUTA, JA MUT PITÄIS VIEDÄ LÄÄKÄRIIN!” Sanni ärähti.
          Vanhemmat hiljentyivät heti. Isä meni ihan vaikeaksi, ja äidin äänenvoimakkuus laski kuiskimiseksi:
          ”Mennäänpä vessaan katsomaan...”

Sanni laski housunsa nilkkoihin ja veti paitaansa alaspäin. Äiti otti vessapaperimytyn hänen pikkuhousuistaan.
          ”No hyi älä koske siihen!”
          ”Voi kulta, kyllä sulla on menkat!” äiti sanoi lempeästi ja heitti verisen paperitollon vessanpönttöön.
Sanni oli jo pari tuntia ajatellut asiaa, mutta silti äidin sanat kuulostivat tuomiolta. Kyyneleet kihosivat silmiin.
          ”Voi ei! Älä itke! Tämähän on hieno asia!” äiti lohdutti.
          Sanni pyyhki kyyneliään. Kenelläkään heidän luokkalaisella ei ollut vielä alkanut menkkoja. Ainakaan hänen tietääkseen. Miljalla ja Tessalla oli jo rinnat, joten ehkä niillä oli jo kuukautisetkin, mutta ei sellaisesta ainakaan ollut ollut koskaan mitään puhetta. Nyt Sanni joutuisi salakuljettamaan jotain hiton siteitä välitunnilla vessaan. Ja hajuista päätellen myös välttelemään muita.
          Äiti näytti Sannille, miten siteitä käytettäisiin ja sitten he lähtivät ulos. Äiti huusi ovelta isälle, että tämä tekisi itselleen ja Siirille jotain ruokaa. Autossa äiti kertoi, että he menisivät nyt juhlistamaan kuukautisten alkamista pizzalla ja sitten jäätelöllä. Se saisi tämän "kurjan kohtalon" tuntumaan hieman paremmalta.

Niin Sannin elämä muuttui täysin. Ainakin hänestä tuntui siltä. Tähän mennessä hän oli puhunut parhaille ystävilleen Lotalle ja Ellille kaikesta, mutta nyt hänellä oli ensimmäistä kertaa salaisuus, jota hän ei halunnut kertoa kenellekään. Hän joutui olemaan varuillaan, kun kaverit tulivat kylään: hänellä oli lipaston laatikon pohjalla kalenteri, johon äiti oli käskenyt laittaa ylös, milloin kuukautiset olivat. Siten kuulemma Sanni saisi selville oman kiertonsa, eikä kuukautiset välttämättä pääsisi yllättämään. Hirveää. Sanni ei olisi halunnut Siirinkään tietävän hänen menkoistaan, mutta Siiri oli kuullut, kun Sanni oli huutanut vanhemmilleen, että hänellä oli todennäköisesti menkat alkaneet.
          Sanni oli järkyttynyt siitä, että kuukautisveri ei ollut pelkkää verta. Sieltä tuli ulos rämmäleitä ja hyytymiä. Aivan karsean näköistä tavaraa. Ja kuukautiskivut olivat piinaavia: sekä selkään että vatsaan sattui. Kun hän oli koulussa tunnilla, hän ei tiennyt, mitenpäin olisi ollut. Eteenpäin nojatessa ei sattunut vatsaan, mutta kipu tuntui selässä. Taaksepäin nojatessa tilanne meni toisinpäin.

Kun Sannilla alkoivat kuukautiset kolmatta kertaa marraskuussa, hän oli osannut varautua jo pari päivää aikaisemmin kuukautisten tuloon. Mutta tällä kertaa seuraavana päivänä koululiikunnassa oli luvassa uintia.
          ”Jos mä en mene kouluun lainkaan? Äiti pliis”, Sanni aneli.
          ”Kokeilisit nyt edes tampoonia”, äiti kehotti.
          ”No hyi, en!” Sanni vastasi jyrkästi.
          Tunnin suostuttelun jälkeen Sanni lukittautui vessaan ja yritti laittaa tampoonia. Eipä siitä mitään tullut. Kädet alkoivat täristä, kyyneleet valua poskille ja tuskahiki puski pintaan. Lopulta hän sai tuupattua tampoonin juuri ja juuri sisälleen.
          ”Hyi hitto, tää tuntuu inhottavalta!” Sanni huusi ja äiti harppoi vessan oven taakse.
          ”Tungitko sen syvälle asti?” hän kysyi oven lävitse.
          ”No kuinka syvälle tällainen tarvitsee tuupata?!” Sanni raivosi.
          ”Niin syvälle kuin saat sormella laitettua!”
          ”Mitä!? EIKÄ!”
          Äiti hymähti oven takana.
          ”Lopeta!” Sanni kiukustui.
          ”No kokeile sellaista, missä on asetin. Se on pidempi ja ehkä helpompi laittaa. Ei tarvitse laittaa sormea sisälle lainkaan”, äiti ohjeisti.
          Siinä kun Sanni yritti löytää hyvää kulmaa, näkö kyynelistä sumentuneena, häntä rupesi todenteolla turhauttumaan. ”Tällaistako loppuelämäni on? Vittu mitä paskaa olla nainen”, hän ajatteli.
          ”Mä en ihan oikeasti saa tällaista laitettua!” Sanni alkoi itkeä.
          ”Jos mä laitan sen?” äiti ehdotti.
          ”Hyi vittu, et todellakaan!”
          ”Sanni! Älä kiroile!”
          ”No älä sä ole noin ällöttävä!”
          ”Ei siinä ole mitään eroottista! Ja kyllä minä sinun pimppisi olen monen monta kertaa nähnyt.”
          ”Niin, silloin kun olin lapsi!” Sanni huusi.
          ”Sä olet edelleen lapsi!” äiti huusi takaisin.
          ”Sä olet just koko syksyn selittänyt, kuinka musta on tullut nainen?!” Sanni huusi entistä kovempaa.
          Isä alkoi nauraa alakerrassa. Sanni oli niin vihainen itselleen, äidilleen, kuukautisille ja naisena olemiselle, että häntä ei jaksanut kiinnostaa, nauroiko isä heille vai jollekin tv-ohjelmalle.
          ”Sanni kulta... Jos mä laitan sellaisen, missä on se asetin...” äiti jatkoi maanittelemalla.
          ”Ei käy! Hyi!”
          ”Sä joudut vielä monta kertaa gynekologille, ja siellä tehdään sisätutkimuksia... Ei se ole eroottista, vaikka onkin kyse intiimialueesta”, äiti selosti.
          ”Lopeta ton sanan hokeminen!”
          ”Minkä sanan?”
          ”Sen e:llä alkavan!”
          ”Eroottinen vai?”
          ”Lopeta!”
          ”Voi nyt hyvä päivä... No mä kirjoitan sulle lapun, ettet tule uimaan.”
          Sanni vastasi vain nyyhkäisemällä. Hän vihasi niin paljon kaikkea tätä.

Äiti meinasi kirjoittaa reissuvihkoon terveisensä liikunnanopettajalle, mutta Sanni älähti kauhuissaan. Mitään menkkoihin liittyvää ei tosiaankaan kirjoitettaisi hänen reissuvihkoonsa. Niin äiti kirjoitti paperille:
          ”Hei! Sanni ei voi tulla uimaan, koska hänellä on kuukautiset, ja hän käyttää vain siteitä. Terv. Anu”
          Seuraavana päivänä Sanni tunki lapun valmiiksi farkkujensa taskuun, jotta hänen ei tarvitsisi tehdä koulussa mitään operaatiota saadakseen lappua koululaukustaan huomaamattomasti. Sanni lähti kouluun aikaisemmin kuin yleensä ja meni opettajainhuoneen eteen päivystämään. Jokainen opettaja, joka kulki Sannin ohite, kysyi, että mitä asiaa Sannilla oli.
          ”Odotan liikkaopee...”, Sanni vastasi jokaiselle vaikeana.
          Kun sitten liikunnanopettaja saapui kouluun, Sanni ryntäsi hänen luokseen ja kuiski:
          ”Hei mulla olisi sulle lappu näytettävänä...”
          Liikkaope lukaisi lapun, hymyili ymmärtävästi ja kertoi, että Sanni voisi odottaa kahviossa.
          ”Voidaanko sanoa, että minulla on flunssaa?” Sanni kysyi hiljaa.
          ”Voit sanoa mitä vaan. Minä en sano mitään kenellekään”, liikkaope vinkkasi silmäänsä.

Huojentunein mielin Sanni rypisti paperin ja salamannopeasti livautti lapun hupparinsa taskuun. Sitten hän lähti kohti omaa luokkaansa yrittäen näyttää siltä, että oli vasta saapunut kouluun. Vaikka oikeasti hän oli norkoillut siellä jo puoli tuntia.
          Sanni ei saanut mahdollisuutta heittää lappua roskiin tai vaihtaa sen paikkaa koululaukun pohjalle. Tai hän olisi voinut heittää luokassa lapun roskikseen, mutta hän ei halunnut ottaa sitä riskiä, että esimerkiksi lappu jäisi roskiksen päälle niin, että joku näkisi lukea sen.
          Ensimmäisen tunnin jälkeen Sanni ehti jo unohtaa lapun hupparinsa taskussa, kun tuli niin paljon kaikkea muuta mietittävää. Opettaja kertoi matematiikan kokeen päivämäärän, Viljami oli aika varmasti hymyillyt juurikin hänelle tunnilla ja lisäksi Lotta antoi kutsun synttäreilleen. Lotta aikoi pitää yön yli kestävät synttärit heidän mökillään. Se oli paras juttu ikinä, sillä Lotan perheen mökki oli niin hieno, että jopa heidän oikea kotinsa jäi sille kakkoseksi!
          Sanni hehkutti Lotan, Ellin ja parin muun heidän luokkalaisen tytön kanssa Lotan synttäreitä. He suunnittelivat, että voisivat kokeilla avantouintia. Sanni unohti koko asian, että hänen piti esittää tytöille flunssaista. Hän unohti koko menkat. Ja sitten ruokavälkällä hän tajusi, ettei äidin kirjoittama lappu ollut enää hänen taskussaan.

Seuraavalla välitunnilla Sanni käveli tyttökavereidensa kanssa koulun pihalla.
          ”Sanni onks sulla menkat!” Nikke huusi futiskentältä.
          Sydän hyppäsi kurkkuun niin vauhdilla, että Sanni tunsi tukehtuvansa. Tytöt kääntyivät katsomaan häntä. Hän ei tiennyt, mitä vastata. Miksi Nikke huusi hänelle? Oliko se löytänyt sen lapun?! Sen oli ollut pakko löytää lappu. Ei se muuten olisi huutanut hänelle. "Parempi, etten kiellä. Mutta mitään ei kyllä kannata myöntääkään", Sanni ajatteli nopeasti ja huusi sitten:
          ”Pää kii Nikke!”
          ”Onko sulla alkanut menkat?” Lotta kysyi järkyttyneenä.
          ”Mistä Nikke sen tietää?” Elli kysyi perässä.
          Pojat nauroivat kentällä katketakseen. Sanni tunsi ensi kertaa ahdistuksen leviävän jokaiseen soluunsa.

Kello soi ja oppilaat valuivat takaisin sisälle. Sanni oli ryöpytyksen keskipisteessä.
          ”Mä oon ihmetellytkin, mikä täällä haisee”, Aleksi vinoili koulun käytävällä.
          ”Sanni, pitäisikö sun vaihtaa sellainen tamppooni? Ai niin, et sä voi käyttää kuin vain siteitä!” Nikke huusi nauraen.
          ”Onko sun vittu liian tiukka?!” Aleksi huusi perään.
          Luokassa juttu vain jatkui, koska opettaja ei ollut tullut vielä. Kaikki pojat nauroivat, ja osa yhtyi Aleksin ja Nikken mukaan yrittäen keksiä jotain nasevaa menkkaläppää. Osa tytöistäkin naurahteli mukana, loput olivat vaiti ja tekivät jotain muuta. Lottakin, joka ei koskaan lukenut vapaaehtoisesti mitään, oli jostain kaivanut romaanin esille.
          ”Mut hei jos susta on tulossa nainen, niin missä sun tissit on?” Nikke ivaili.
          ”Menkat on ihan normaali asia!” Milja huusi takarivistä, ja koko luokka kääntyi katsomaan häntä.
          ”Kaikille tytöille tulee ne, miks ootte noin lapsellisia!” Milja jatkoi.
          Hetkessä oli käsillä sellainen sankarillinen tilanne. Tilanne, joka olisi voinut päättyä siihen, että huutelu olisi loppunut ja kaikki olisivat ymmärtäneet faktat. Mutta tässä tilanteessa, kutosluokkalaisten keskuudessa, tämä räjäytti pankin.
          ”Miljallakin on menkat!” Aleksi huusi.
          ”Niin no tissitkin sen kertoo!” Nikke nauroi.
          Ja niin Miljakin oli ryöpytyksen keskellä. Ilkkumisessa ei ollut päätä eikä häntää. Sannia pilkattiin, koska hän ei käyttänyt tampoonia, mutta Miljaa piikiteltiin siitä, että hän varmaankin käytti. Sannia kiusattiin siitä, että hän oli salannut kuukautisensa, Miljaa puolestaan siitä, että hän mukamas retosteli omilla kuukautisillaan.
          Oppitunnin ajan Sanni säästyi huuteluilta, mutta kun välitunti alkoi pojat vain jatkoivat mylvimistä. Liikuntatunnit olivat viimeisenä, ja koska Sannin olisi vain pitänyt istua kahviossa, hän päätti lintsata ensimmäistä kertaa ikinä. Hän halusi kotiin.

Miten sä voit tehdä mulle näin!” Siiri huusi heti eteisessä, kun hän tuli koulusta kotiin.
          Sanni makasi sängyssään peiton alla, posket kuivuneista kyyneleistä jähmettyinä. Kaiken lisäksi alaselkä jomotti menkkojen takia.
          ”Miksi sä teit niin?! Vähänkö noloa!” Siiri tuli Sannin huoneeseen meuhkaten.
          ”Mene pois!”
          ”Meidän koko luokka puhui koko päivän vain sun ällömenkoista! Mikset pitänyt niitä salassa, onko susta tullut ihan hullu menkkojen takia?!”
          ”MENE POIS!” Sanni huusi ja heitti Siiriä tyynyllä.
          ”Musta ei ainakaan tuu tollasta hullua murrosikäisenä!” Siiri huusi takaisin ja lähti ovet paukkuen.

Seuraavana päivänä Sanni uskaltautui kouluun. Hän toivoi, että äiti oli oikeassa sanoessaan, että tällaiset jutut unohtuvat, ja ettei kukaan jaksa samoja asioita joka päivä selittää. Niin ei käynyt. Pojat käyttivät hänestä nimeä ”Side-Sanni”. Miljasta oli puolestaan tullut ”Menkka-Milja”. Kaikki tytöt yrittivät vältellä poikia, etteivät vain joutuisi itsekin kiusankohteeksi. Sanni ymmärsi sen. Hän kun ei itse saanut käydä rauhassa edes vessassa: pojat saivat vain lisää vettä myllyyn, koska "Sanni meni taas vaihtamaan siteen".
          Kaksi päivää Sanni kuunteli jatkuvaa ivailua, ja sitten hän pakkasi tavaransa kesken koulupäivän. Hän ei menisi kouluun enää ikinä.
          Sanni lukittautui huoneeseensa. Hän sai pilkkaviestejä ja pilapuheluita muutaman päivässä. Äiti ja isä yrittivät saada häntä kouluun ja treeneihin kaikin keinoin. He yrittivät puhua Sannille järkeä, mutta Sanni ei suostunut lähtemään mihinkään. Vanhemmat yrittivät kiristää, lahjoa, kiristää ja lahjoa. Sannille oli ihan sama. Hänellä ei ollut enää mitään menetettävää. Hän ei todellakaan enää ikinä kehtaisi mennä Viljamin kanssa samaan tilaan.
          Parin päivän lintsaamisen jälkeen kännykkä tärähti taas pöydällä. Sannin sydän alkoi tykyttää. Hän kuitenkin ojentui peiton alta katsomaan puhelintaan. Siinä toivossa, että joku kavereista laittaisi viestiä. Lotasta tai Ellistä ei ollut kuulunut mitään. Mutta viesti tulikin yllättävältä taholta:
          ”Moi! Mulla olisi sun kirjoja ja läksyjä. Voinko tulla käymään tänään? t. Milja”

Milja tuli illalla koululaukkunsa kanssa. Äiti oli liiankin innoissaan siitä, että Sanni vihdoin suostui näkemään muitakin. Hän toi Sannin huoneeseen limsaa ja kulhollisen sipsejä. Milja puolestaan kertoi läpikäydyistä asioista ja läksyistä aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
          ”Kiitti, että tulit”, Sanni sanoi, kun Milja teki lähtöä.
          ”Ei mitään. Ja hei... Oli se vähän... Noh, inhottavaa. Mutta ei meillä mitään hävettävää ole.”
          ”Ootko sä ollut koulussa joka päivä?”
          ”Joo.”
          ”Onko ne... Vieläkö ne?”
          ”Vähän joo. Sun kannattaisi tulla kans kouluun. Mä voin olla sun kanssa, jos muut alkaa kohdella sua kuin jotain... Syöpäläistä”, Milja nauroi.
          ”En mä haluu...”
          ”Kyllä sun joskus on tultava! Helpompi, jos et anna pojille enempää mässäiltävää.”
          Sannilla kihosivat kyyneleet silmiin, kun hän sanoi:
          ”Mä vihaan menkkoja niin paljon.”
          ”Niin mäkin! Ihan syvältä olla nainen.”
          Milja istahti alas, ja kysyi suoraan, kauanko Sannilla oli ollut menkat. Miljalla oli ollut itsellään jo vuoden päivät. Hänellä oli jopa viidennellä luokalla käynyt ”verivahinko”, kun menkat olivat tulleet housuista läpi.
          ”Mitä! Miten sä onnistuit salaamaan sen kaikilta?” Sanni nauroi.
          ”Ei kukaan nähnyt sitä, kun istuin jalat ristissä tai sitten seisoin. Aika paljon istuin sinä päivänä”, Milja nauroi. ”Se oli kyllä kauhea päivä!”

Tytöt alkoivat jutella kaikesta muusta. Sanni tajusi, että Milja oli tosi hauska tyyppi. Hän ei ollut koko ala-asteen aikana kaveeranut koskaan Miljan kanssa kahdestaan. Ehkä se johtui siitä, että Sanni oli aina harrastanut urheilua ja siten koulussakin oli tullut kaveerattua enemmän niiden tyttöjen kanssa, joita näki muutoinkin vapaa-ajalla treeneissä.
          ”Voisitko sä pliis tulla huomenna kouluun? Olisi niin paljon hauskempaa, kun mä en olisi ainut, jolla on rätti persiissä", Milja pyysi.
          Sanni nauroi Miljan ilmaisulle ja myöntyi sitten:
          ”No okei, mä tuun. Mut mun menkat onneks loppui kyllä jo! Enkä lupaa, että jaksaisin kuunnella poikia koko päivää..."
          ”Jos pojat ei jätä meitä rauhaan niin... Onneks mulla on menkat nyt! Mä otan siteen housuista ja lätkäsen sen vaikka Nikken naamalle!”
          Tytöt nauroivat katketakseen. Jotain hyvää menkoissakin – he olivat niiden ansiosta löytäneet toisensa.

Lue tarinan toinen osa täältä

11. elokuuta 2017

Kolme sanaa muuttaa kaiken



Joskus rakkaus syttyy ensisilmäyksellä,
mutta tämä rakkaus teki tuloaan kauan.

Menivät samaan piiloon, kun pelasivat kirkonrottaa ala-asteen välitunnilla.
Istuivat ruokalassa samaan pöytään, mutta eivät tietenkään koskaan vierekkäin.
Poimivat koulumatkalla evästä omenapuusta, joka taipui korkean aidan ylitse.

Katseiden vaihtoa, perhosia vatsassa, ystävänpäiväkortteja ilman nimiä.
Välillä ihastus unohtui, hiipui kokonaan pois.
Mutta aina se tuli takaisin.
Joskus molemmille samaan aikaan,
toisinaan eri aikaan.
He etääntyivät, lähentyivät, etääntyivät.
Koko ajan kasvaen omiksi itseikseen.

Tämä rakkaus kyti kauan.
Odotti, että kumpikin olisi valmiita sille.
Ja sitten se roihahti.

Palaset loksahtivat paikoilleen.
He muodostivat täydellisen kombon.
Miten oli mahdollista, etteivät olleet löytäneet toisiaan aikaisemmin?

Mutta he eivät tuhlanneet aikaa sen miettimiseen.
Heillä oli tulevaisuus edessä. Molemmat tiesivät sen.
Molemmat niin varmoja tunteistaan ja niin varmoja toisistaan.

Ei aikaakaan, kun Ilari sanoi ne kolme sanaa:
Mä rakastan sua.”
Mikään ei periaatteessa muuttunut,
olihan se ollut selvää sanomattakin.
Mutta Iidan elämä muuttui tyystin.
Ilari oli oikeasti hänen.

Ja niin Ilari pääsi lukemaan Iidan lapsuuden päiväkirjat,
joihin oli kirjattu ylös jokainen heidän kohtaamisensa.
Ja Iida sai viimein varmistuksen,
että nimettömät ystävänpäiväkortit olivat Ilarilta.

Loppuelämä oli alkanut.
Kaikki, jotka heidät tunsivat, tiesivät sen.
Ja kaikki myös toivoivat sitä.
Tulisi suuret häät, kaksi koiraa,
lapsia, jos niitä olisi tullakseen.
Ja paljon omenapuita takapihalle.

Seuraavaksi Iida oli se, joka pääsi sanomaan sanat,
jotka muuttivat kaiken:
Me saadaan vauva.”
Oli yhdeksän kuukautta aikaa etsiä loppuelämän talo.
Talo, jossa he kasvattaisivat lapsensa,
ja jossa lapsenlapset lomailisivat.
Talo, jossa he eläisivät loppuelämänsä.
Ei tarvitsisi enää muuttaa eikä murehtia.

Sitten se romahti päälle.
Murskasi alleen.
Kaikki oli muuttunut.
Taas vain kolmen sanan takia.
Hän on kuollut.”
Aivan kuin yhdellä iskulla olisi pahoinpidelty henkihieveriin.
Kyyneleet nousivat silmiin valtavalla paineella.
Sydän tykytti, rinnasta pisti.
Sattui. Sattui enemmän, kuin mikään koskaan.

Ahdistus, raivo ja suru kuristuivat Iidan ympärille.
Hän pelkäsi peukalon kokoisen vauvansa puolesta.
Hän ei voinut kuin itkeä, huutaa ja kiroilla.
Niin kauan kesti, että he saivat toisensa.
Ja niin pian kaikki olikin ohi.

Elämä oli nostanut Iidan niin ylös,
onnen huipulle.
Mutta vaadittiin vain yksi onnettomuus.
Kukaan ei voinut ymmärtää hänen surua,
kukaan ei saanut hänen itkua loppumaan.

Koko kroppa eli tunteessa mukana.
Tai ennemmin alkoi kuolla surun mukana.
Yhtenä iltana Iida alkoi vuotaa verta.
Suru pusersi hänestä ulos viimeisimmänkin toivon kipinän.
Valitettavasti sait keskenmenon.”
Iida putosi pohjalle.

Mutta unissaan hän ei ollut rikki, yksin eikä surun murtama.
Hän oli Ilarin kanssa. He odottivat vauvaa. He suunnittelivat muuttoa.
Kun Iida heräsi, hän putosi pohjalle uudestaan. Ja uudestaan.
Hän ei voinut hyväksyä, että elämä olisi tällaista.
Näin epäreilua.
Eikä siitä voisi valittaa äidille, opettajalle tai eduskunnalle.
Tällaiselle epäreilulle pelille kukaan ei tekisi mitään.
Kukaan ei voisi tehdä mitään.

Vähitellen katkeruus ja viha jäivät taka-alalle.
Tilalle tuli sataprosenttinen suru.
Suru, joka söi tyttöä sisältä.

Hän käänsi katseita kaikkialla.
Hän oli tyttö, joka oli menettänyt kaiken.
Eikä kukaan osannut kohdata häntä.
Iida hukkui kyyneliinsä joka päivä.

Ajan myötä alitajuntakin alkoi käsittää tapahtuneen.
Useimmiten nukkuessaankin Iida tiesi todellisuuden.
Kun Ilarin onnettomuudesta oli 192 päivää,
ja keskenmenosta 185 päivää,
Iida heräsi vihdoin päivään, jolloin hän ei itkenyt kyyneltäkään.

Hän suri, mutta ei itkenyt.
Hän oli nähnyt Ilarista unta. Jälleen kerran.
Unessa Ilari oli ollut vain läsnä,
kuunnellut ja lohduttanut.
Ja juuri ennen Iidan heräämistä,
hän oli silittänyt poskea ja kuiskannut:
Saat olla onnellinen.”

Ehkä Iida sittenkin vielä selviäisi tästä.
Ehkä hän pääsisi elämässä eteenpäin.
Hän päätti olla kiitollinen.
Hän oli kokenut aidon rakkauden.

Iida ei tiennyt, mitä elämässään seuraavaksi tapahtuisi,
mutta minne ikinä hän menisi, mitä ikinä tekisi,
hän tiesi, että Ilari kulkisi aina hänen mukana.
Ja että joskus tulevaisuudessa,
hänen pihansa olisi täynnä omenapuita.