10. kesäkuuta 2020

Tarinavyyhti 4 vuotta

Tarinavyyhti-blogin neljäs vuosi oli huomattavasti hiljaisempi kuin edeltävät vuodet. Perinteiseen tapaan käyn kuitenkin blogin syntymäpäivän kunniaksi läpi kuluneen vuoden tarinat!

Blogin neljäs vuosi starttasi 6-osaisella Älä tule paha kakku -jatkiksella. Se käsittelee rakkautta, pakkomielteisyyttä ja alkoholismia. Inspiraatio tarinan kirjoittamiseen lähti siitä ajatuksesta, että minkälaisia seurauksia voi olla sillä, kun ihminen onkin rakastunut mielikuvaan ihmisestä eikä itse ihmiseen? Miten myrkyllisesti ihminen voi vaikuttaa toiseen ihmiseen? Mitä seurauksia voi olla, kun halutaan vain väkisin se elokuvamainen rakkaustarina, eikä päästetä irti?



Tositarin tunnearvost -murreteksti sai alunperin alkunsa vanhasta pulpetista, joka asui 20 vuotta isovanhempieni autotallissa. Lopulta kuitenkin päädyin laajentamaan tarinaa: kerroin lapsuudestani, isovanhempieni hiipuneesta maatilasta, ajankulumisesta sekä kaikista isovanhempieni tavaroista, jotka löysivät uuden loppuelämän kodin luotani. Kirjoitin tästä tekstistä myös "suomenkielisen" version: Tositarina tunnearvosta.

Tänäkin vuonna julkaisin kaksi kirjettä. Toinen oli Laitilan murteella kirjoitettu Kiri rakkal isäpualell, jonka kirjoitin isäpuolelleni hänen 50-vuotissyntymäpäiväkseen. Isäpuoleni tuli elämääni minun ollessa 13-vuotias, joten on kaikin puolin mahtavaa, ja ehkä vähän yllättävääkin, millainen side välillemme on muodostunut. Toinen kirje oli puolestaan Kirje kissalleni Zellalle. Se sai inspiraation, kun yhdessä kohtaa silmiini osui somessa jatkuvasti väittelyitä siitä, saako lemmikin omistaja puhua itsestään äitinä/isänä tai lemmikistään lapsena. (Zella on minun vauvani, oli muut sitten mitä mieltä tahansa.)



Eläinsuojelutöiden lisääntyminen elämässäni näkyi blogissani. Syksyllä kirjoitin entisen sijaiskissani Vilman kesyyntymisestä. Hän asui luonamme 10 kuukautta, ja tuo teksti kertoo myös paljon sijaiskotina toimimisesta. Puolestaan tositarina meille adoptoidusta villiintyneestä kissasta Lilystä kohosi koko blogin luetuimmaksi tekstiksi. Näyttökertoja tuli jopa kaksi kertaa enemmän, kuin mitä edeltävä luetuin teksti oli. Lilyn tarina todistaa sen, että jokainen kissa ansaitsee mahdollisuuden. Aluksi Lily asui petauspatjan alla ja hyökki, jos tulin liian lähelle. Nykyään hän ei saa tarpeekseen rapsutuksista.

Rakkaudestani-teksti sai alkunsa, kun kassavuorossa kirjoittelin itselleni ylös sanoja ja lyhyitä lauseita. Yritin päästä aivan toisenlaisen ihmisen pään sisälle. Riitaisissa, väkivaltaisissa parisuhteissa on aina kaksi puolta. Asetuin siihen näkökulmaan, että mitä voisi ajatella henkilö, joka ulkopuolisten silmissä olisi niin sanotusti suhteen pahis. Kassavuorot inspiroivat minut myös kirjoittamaan tekstin Kirje toiselle puolelle. Pandemia-aika ja työskentely kaupassa paljastivat minulle ihmisistä myös niitä pahimpia puolia. Murehdin keväällä paljon niitä vanhuksia, jotka pelkäsivät ja olivat yksinäisiä.



Olen aina ollut puhelias ja ulospäinsuuntautunut persoona. Ja olen aina saanut siitä myös kritiikkiä. Puhemäärääni, puhenopeuttani ja äänenvoimakkuuttani on kritisoitu niin kauan kuin jaksan muistaa. Silti joka tilanteessa tukeudutaan siihen, että kiusallisia hiljaisuuksia ei tule, koska ekstrovertti-ihminen hoitaa puhumisen. Usein puhutaan siitä, millaista introverttien elämä on. Mutta ei ekstroverteilläkään se elämä yhtä juhlaa ole. Tämän vuoksi kirjoitin tekstin Liian sosiaalinen.

Endometrioosiviikon 2020 kunniaksi Antti Tuiskun Rahan takii -biisi sai uudet lyriikat: Endon takii. Sairastan endometrioosia, jota hoidetaan pääasiassa hormoneilla. Hormoneilla on lukuisia fyysisiä ja henkisiä haittavaikutuksia, joten halusin tuoda ilmi, miten vaikeaa tätä sairautta on lääkitä ja hoitaa.

Nyt blogilla starttaa viides vuosi. Novelli-, runo- ja murreteksti-ideoita olisi valmiina, mutta aikaa kuluu myös kirjaprojekteihin. Tähtään siihen, että edes kerran kuussa minulla olisi tarjota tännekin jotain uutta luettavaa. Kiitos, kun tuette ja luette!



Kuluneena vuonna blogiin tuli kirjoitettua paljon vähemmän, koska aikaa kului kirjaprojekteihin ja eläinsuojelutyöhön. Yksi pääsyy ajankäyttöni muutoksiin on se, että aloitin Eläinsuojeluyhdistys Dewi ry:n tiedottajana & blogivastaavana aika tasan vuosi sitten. Seuraavaksi löysin itseni sijaiskotitiimistä ja vuoden vaihteessa hyppäsin vielä hallitukseenkin. Nykyään siis viikosta 10-30 tuntia kuluu eläinsuojelutyön parissa, ja kissoihin liittyviä tekstejä tulee työstettyä ja kirjoitettua jatkuvasti. 

Viimeisen vuoden aikana olen kirjoittanut Dewi ry:n blogiin, Dewilleen, nämä tekstit: Dewille kylvää kissatietoutta, Vapaaehtoistyö eläinsuojeluyhdistyksessä, Tule mukaan eläinsuojeluyhdistyksen toimintaan, Kissan FIV-positiivisuus, Kissapopulaation synnystä ja Kissan aktivointi.

Psst! Lisäksi teen yhdistyksen jäsenkirjeen, joten kannattaa liittyä jäseneksi.

Ihanaa kesää!
Toivottaa Linda alias Villasukkakirjailija

12. toukokuuta 2020

Kirje kissalleni Zellalle

Tämä kirje on osoitettu kissalleni Zellalle, jonka adoptoin syyskuussa 2017. Perheeseemme kuuluu myös toinen kissa Lily, jonka adoptoimme toukokuussa 2019.

Valmistauduin hiljalleen tuloosi. Mietin kaikki vaihtoehdot läpi, että olenko valmis tähän ja olenko tarpeeksi hyvä sinulle. Odotin sinua niin paljon jo silloin, kun sinä et ollut saanut vielä edes alkuasi.

Sydämeni meinasi pakahtua onnesta, kun vain mietin sitä, että jossain kohtaa olisit kanssani. Kuinka me osaisimme kommunikoida paremmin kuin ihmiset keskenään, ja kuinka sinä näyttäisit maailmalle, että kissatkin oppivat vaikka ja mitä, kun niille annetaan yhtä paljon aikaa, kuin esimerkiksi koiralle. Kuinka me olisimme tiimi ja yhdessä auttaisimme ja kesyttäisimme muita kissoja. Ja niinhän siinä kävi.



En ole hetkeäkään mieltänyt itseäni sinun omistajaksi. Olen sinun äitisi. On ihmisiä, joista on ihan hirveän väärin, että puhun itsestäni äitinä, ja että puhun sinusta hän-muodossa. Mutta kai nyt, jos puhun sinusta ja käytän sinä-muotoa, voin ihan hyvin käyttää sinusta myös hän-muotoa.

Joidenkin mielestä olen lapseton vässykkä, jolle kissat ovat lapsien korvike. On kuitenkin tutkittu juttu, että tunneside lemmikkiin voi olla yhtä vahva kuin ihmiseen. He eivät näe samalla tavalla asiaa kanssani. Äitiys on asia, joka opettaa rakastamaan ehdoitta. Ja minä tiesin vasta sinun tulosi myötä, mitä on rajaton rakkaus. Sinun onnesi meni kaiken edelle.



Noora Raitanen Lapseton äiti -blogissaan on kirjottanut hyvin tästä aiheesta, vaikka hän ei lemmikkejä "Kuka on äiti" -tekstissään käsittelekkään:
"Äitiys. Se on moniulotteista. Sitä ei määrittele raskaus, synnytys, lapsen ikä, lapsen kuolema tai perhesuhteet. Jokainen on äiti, joka niin kokee ja tuntee, eikä kenelläkään ole oikeutta kyseenalaistaa sitä."

Se ei ole keneltäkään pois, että koen olevani äiti. Päinvastoin. Se, että minä koen olevani äitisi, tarkoittaa sinulle täydellistä turvaa. Jos keskellä yötä meidän asuntomme syttyisi palamaan, minä pelastaisin ensisijaisesti teidät kissat. Ja parasta tässä on se, että löysimme perheeseemme miehen, joka on samaa mieltä tästä tärkeysjärjestyksestä. Jos tulipalon sattuessa hän heräisi ensin, hän todennäköisesti herättäisi minut, mutta vain siksi, että hän tarvitsisi apua pelastaakseen teidät.



Mutta siis, mitä varten kissaäitiys sitten sopii minulle paremmin, kuin ns. normaali äitiys?

1. Ensinnäkin, ymmärrän teitä kissoja paljon paremmin kuin ihmisiä.
2. Kissojen kasvattaminen ja opettaminen kelpo yksilöiksi on vähemmän työlästä kuin ihmisten kasvattaminen, eikä kuormita niin paljoa. En esimerkiksi tiedä, miten kestäisin sen, jos lastani kiusattaisiin koulussa.
3. Koen, että ihmislapsen kanssa minun tarvitsisi olla mallikansalainen, tasapainoinen ja kypsä aikuinen. Teille kissoille kelpaan tällaisena taiteilijasieluna!
4. Endometrioosin takia lasten hankkiminen ei ole minulle/meille välttämättä mikään sellainen asia, että nyt vain päätetään tehdä lapsi. Päätös siitä, että haluaisimme saada lapsia, saattaisi tarkoittaa vuosien kipuilua.
5. Endometrioosiani hoidetaan hormonilääkkeillä, joita joudutaan säätelemään ja vaihtelemaan koko elämäni ajan. Aina silloin tällöin kivut tai lääkkeiden haittavaikutukset aiheuttavat huonompia päiviä. Mutta onnekseni te ette niistä päivistä tai ajanjaksoista saa traumoja, vaan nautitte siitä, että voimme yhdessä köllötellä sängyssä vaikka koko päivän.
6. Käytän lähes tulkoon kaiken vapaa-aikani kirjoittamiseen, mutta se on teille ihan okei, kunhan saatte edes välillä ruokaa ja rapsutuksia.



Mutta olen myös huomannut, että sinussa ja Lilyssä on paljon samaakin, kuin ihmislapsissa.

1. En saa koskaan vessarauhaa.
2. Hiljaisuus huushollissa herättää äidinvaistoni: mitä rikollista olette tekemässä?
3. Tilaisuuden tullen käytte karkkikaapilla.
4. Teillä on Lilyn kanssa hyvinkin ihmismäinen sisarsuhde: olette mustasukkaisia toisistanne, ja leikkinne menevät toisinaan liian rajuiksi. Itku pitkästä ilosta, aina. Mutta kuitenkin nukutte joka yö yhteisessä pedissänne yöpöydälläni, toisen pitäessä toisen pyllyä tyynynään.
5. Teidän kanssanne toimii sama, kuin minuun toimi pienenä: "Nyt sää syöt, tai sää itket ja syöt" ja "Nyt se pää tyynyyn". Välillä saan kannella lattioille nukahtaneita kissoja petiin asti nukkumaan, ja sinne te aina jäätte jatkamaan unianne.
6. Minä luen sinua kuin avointa kirjaa. Sinä puhut kaikista tietämistäni kissoista eniten, ja tunnistan jokaisen äänähdyksesi. Tunnistan ilmeesi ja liikkeesi. Tiedän, milloin sinulla on nälkä, milloin vessahätä, milloin sinua väsyttää, milloin ärsyttää, milloin jännittää, ja milloin olet innoissasi. Tiedän, miltä kuulostat, kun tulet kantelemaan siitä, mitä Lily tekee, ja miltä kuulostat, kun olet murheissasi lauman hajoamisesta.



Olen aina ihmetellyt ihmisiä, joilla on lapsia. Että kuinka ne jaksavat, ja miten ne kestävät. Ennen sinua mietin, että kuinka kärsivällinen ja rakastava ihmisen tarvitsee olla, että se jaksaa kaiken sen valvomisen ja sen, että lapsi ajaa välillä ihan hulluuden partaalle.

Sitten sinä tulit, ja valvotit minua aluksi läpi yön. Olin ihan rikki. Miten paljon minua suorastaan vitutti.  Mutta voi, miten paljon rakastin sinua silti. Vasta silloin tajusin, miksi vanhemmat jaksavat omia lapsiaan. Se on erilaista rakkautta.



Ja kun aika tasan kaksi vuotta sitten tulit kipeäksi, ja meinasit kuolla syliini, tajusin, mikä on pahin pelkoni.

Pahin asia, jonka ikinä tulen kohtaamaan, on se, kun sinä lakkaat olemasta.

Pelkkä ajatus siitä, ettet ole kanssani loppuelämääni, itkettää ja suututtaa. Mutta toisaalta olen valmis siihen kohtaloon, jos toisessa vaakakupissa on se vaihtoehto, että lähden täältä ennen sinua. En voisi tehdä sitä sinulle, en voisi jättää sinua. En tahdo ikinä järkyttää maailmaasi niin. Toisinaan kun sinulle on aivan liikaa se, että lähden töihin. Jäät itkemään oven taakse, vaikka kanssasi kotiin jää isä, Lily ja hoitokissamme Fiina. Kun minulla on loma tai useampi vapaapäivä, olet onnesi kukkuloilla, kun luulet, että olen nyt jäänyt kotiin hengailemaan kanssasi ikuisiksi ajoiksi. On siis ymmärrettävää, että petyt, kun minun tarvitsee taas lähteä töihin.

Joo, minä olen lapseton, mutta olen silti äiti. Koska sinä tulit ja opetit minulle, miten paljon voi toista rakastaa. Ystäviä tulee ja menee, miehiäkin saattaa tulla ja mennä. Mutta rakkaus sinuun ei lopu. Se ei edes horju.


Rakkaudella,
äitisi



17. huhtikuuta 2020

Kirje toiselle puolelle

Rakkaani.
Voi, kun tietäisit, mitä täällä tapahtuu. Voi, kun näkisit, tämän hulluuden.
En saanut tänäänkään kaupasta kaikkia ostoksia, jotka olivat listallani.

Nuoriso otti minusta kuvia, koska käytin kumihanskoja.
Yhdellä käytävällä perheenäidit olivat tukkineet käytävän ja jääneet vaihtamaan kuulumisia.
Yksi vanhus vältti hedelmäosastolla sormiensa nuolemisen nuolaisemalla suoraan pussia.
Nuoret miehet naureskelivat ikäihmisille, jotka väistelivät heitä.
Mies työhaalareissaan oli tullut kauppaan pelkän kaljakopan takia.
Lapsia oli kourallinen karkkihyllyn edessä hypistelemässä kaikkia pusseja ja askeja.
Samaan aikaan kuitenkin myymälän käytävillä näkyi niitä, jotka tähtäsivät samaan kuin minä.
Että ei tarvitsisi tulla enää tällä viikolla kauppaan.

Haluaisin jakaa näkemäni jonkun kanssa. Miettiä yhdessä tätä.
Miksi toiset eivät ajattele kanssaihmisiään?
Miksi kotona pysyminen on niin vaikeaa?

Tommy Tabermann joskus kirjoitti:
"Ihminen tarvitsee ihmistä,
ollakseen ihminen ihmiselle,
ollakseen itse ihminen."

Se pitää paikkansa.
Mutta kun asuu sentään jonkun kanssa, miksi se ei riitä nyt?
Olisi mukavaa, jos kanssani asuisi edes yksi ihminen.
Tai edes eläin.
Mutta minä olen ollut naimisissa television kanssa jo vuosia.

Itse kunkin olisi hyvä opetella olemaan yksin.
Elämän illassa se on kuitenkin edessä,
minä jos joku sen tiedän.

Kuitenkin rakkaani, olen kiitollinen, ettet ole enää täällä.
Ettet ole näkemässä tätä kauheutta.
Ettet ole stressaamassa, riittääkö ruokamme, pärjäämmekö keskenämme.
Eikä minun tarvitse pelätä, tarttuuko virus sinuun.

Elän aikaa, jolloin nuoriso ei pääse vaihtamaan ensisuudelmiaan,
ja jolloin työikäiset joutuvat oikeasti punnitsemaan taloudellisia valintojaan.
Kuka on säästänyt, kuka ei, miten tulla toimeen, kun ei olekaan töitä?
Onko säästäminen pahan päivän varalle ollut elämän pelkäämistä
vai sittenkin hyvä, kantava päätös?
Toiset lapset eivät pääse leikkipuistoihin leikkimään,
samaan aikaan toiset lapset laittavat kaupassa suuhunsa kaiken, minkä saavat käsiinsä. 

Eivätkä yksinäiset pääse yksinäisyyttään pakoon.

Pariskunnat tajuavat, miten väärän ihmisen kanssa ovat lyöttäytyneet yhteen.
Nyt kun he eivät pääse töihin ja harrastuksiin pakoon toisiaan,
he huomaavat, etteivät kestä katsella toisiaan päivästä toiseen.
Mutta nyt heillä ei ole mahdollisuutta päästä toisistaan eroon.
Tämä on se aika, kun salasuhteet paljastuvat.
Aika, jolloin käy ilmi, jos rakkauden taustalla oli sittenkin raha.

Kansa jakautuu kahtia.
Ne, jotka lakkaavat elämästä voidakseen elää myöhemmin.
Ne, jotka eivät halua lakata elämästä.
Ilmeisesti ihmiskontaktit määrittelevät sen, onko elämä elämistä?
Minä en ilmeisesti ole elänyt pitkään aikaan.

Nuoruuden välinpitämättömyys näkyy selvemmin kuin koskaan.
Heitä ei pelota. He ovat kuolemattomia.
He luottavat, että aikuiset hoitavat.
Vanhemmat luottavat lapsiensa vastustuskykyyn ja yhteiskunnan arvojärjestykseen.
He luottavat lastensa saavan hoitoa, jos niikseen tulee.
He eivät ajattele sitä, montako ihmishenkeä he saavat kontolleen,
kun heidän lapsensa vie sairaanhoidon resursseja.

Nuoret tietävät saavansa avun, jos virus vie heidät sairaalaan.
He eivät tajua, että he vievät sen avun joltain toiselta pois.
Joltakulta vanhukselta, joka on pysytellyt kotona,
ja joka on saanut epäonnisesti viruksen käytyään kaupassa,
koska hänellä ei ollut ketään, joka olisi käynyt hänen puolestaan.

Tyhmyydestä tai itsekkyydestä ei sakoteta vieläkään.
Nuori menee vanhan ohi,
vaikka nuori olisi ollut viikkojen ajan vain nuolemassa ovenkahvoja.

Rakkaani, tämä on hullua. Minua pelottaa.
Mutta kuolisin huolesta, jos minun tarvitsisi pelätä myös sinun puolestasi.

Toisinaan mietin vieressäsi lepäämistä.
Miten rauhallinen tapa se olisi lähteä täältä ja tulla viereesi.
Hapenpuute.
Toisaalta en voi saada tartuntaa nyt.
En tahdo kuormittaa ketään. En voi kuormittaa ketään.
Enkä tahdo kuolla yksin. En uskalla.

Rakkaani, miten paljon nyt sinua kaipaankaan.
Olisi joku, jonka kanssa yhdessä kokea tämä.
Joku, jota koskea.
Sillä tajusin tänään, etten tiedä, milloin minua seuraavaksi halataan.
Näenkö enää koskaan ketään tuttuani, juonko loppuelämäni kahvit yksinäni?
Onko elämäni viimeinen halaus jo tapahtunut?
En muista sitä.
Siitä on liian kauan aikaa.
Ilman pandemiaakin.


22. maaliskuuta 2020

Endon takii

Endometrioosiviikon 2020 kunniaksi uudet lyriikat Antti Tuiskun biisiin Rahan takii.

Tosi kiva kestää kuukautiset,
kivut, itkut, omat ruikutukset,
vaihtuvat lääkitykset, kuivumiset,
ne muut perkeleen haittavaikutukset

Taas jään himaan endon takii,
en tahtois lintsaa mut endo vaatii
On saatava tähän jotain muutoksii,
sillä nää kivut on niin vittumaisii

Taas lääkäriin endon takii,
lääkityst muutetaan endon takii,
et saataisiin vuodoille stoppi nyt,
ja kivuista vihdoinkin päästäisiin

Mun mieles on jo liian pimmeetä,
koita ite elää tän paskan keskellä

Oijoijoijoi,
elämä on julmaa
Mun on pakko lääkkeit napsii,
vaik saan niist haittavaikutuksii

Oijoijoijoi,
elämä on julmaa
Mun on pakko luottaa,
et jokin kombo auttaa

Joten lääkkeet alas endon takii
Taas väsyttää lääkkeiden takii,
kello on melkein 19.45

Oijoijoijoi,
elämä on julmaa
Mun on pakko yrittää skarppaa,
vaikka taas mua sattuu vattaan

Tosi kiva syytöksii kuunnella,
et endo johtuu traumoista
Tosi kiva jatkuvasti perustella,
et kyse on oikeesta sairaudesta

Taas on uusii haittavaikutuksii,
ku lääkityst muutettii endon takii
Tää endo on yks iso arvoitus,
kukaa ei osaa ratkaista tätä palapelii

Taas vituttaa endon takii,
oi jospa ei ois kipui eikä haittavaikutuksii
Saisi joskus kotona jotain aikaiseksi,
eikä lamaantuneena sängyssä vaa makoilisi

Mun mieli on oikeesti aika pimmeenä,
koita ite tasapainoilla tän keskellä

Oijoijoijoi,
elämä on julmaa
Mun mieli mulle huutaa:
"Ei kukaan susta diggaa"

Oijoijoijoi,
elämä on julmaa
Mun on pakko jaksaa,
vaik koko aik vituttaa

Joten lääkkeet vaihtoon endon takii
Taas tahdon nukkuu endon takii,
kello on melkeen 18.45

Oijoijoijoi,
elämä on julmaa
Mun on pakko päästä nukkuu,
aivot sanoo vaa tööt ja kukkuu

Tosi kiva kestää mielialanvaihtelut,
identiteettikriisit, tietämättömien naljailut,
vauvakyselyt, jatkuva häpeä ja ahdistus,
estrogeenin lasku, karvan kasvu ja vatsan turvotus

Tosi kiva kestää kuukautiset,
kivut, itkut, omat ruikutukset,
vaihtuvat lääkitykset, kuivumiset,
ne muut perkeleen haittavaikutukset

Oijoijoijoi,
elämä on julmaa
Mun on pakko jäädä neljän seinän sissään
ku en vaa taho puhuu kenellekkään

Oijoijoijoi,
elämä on julmaa
Mun on pakko vaa venaa,
et tää rupee laantumaa

Joten lääkkeet alas kurkusta siis
ellen mä halua työkyvyttömäksi
Vaikka mähän oon vasta 25

Oijoijoijoi,
elämä on julmaa
Mul on menkkakipui endon takii,
vaik ei mul oo ees kuukautisii

Joten ylös ja duuniin endon takii
Taas tarviin rahaa endon takii
Ei muute oo varaa maksaa lääkityksii

Oijoijoi,
elämä on julmaa
Mun on pakko taas nukkuu,
ja toivoo et tää täst tasottuu

Tosi kiva kestää särkyy, kipuu,
kroonista kipuu, kroonista kipuu




Lue myös:

22. helmikuuta 2020

Liian sosiaalinen

Kerran kaupungilla vain moikkasin vanhaa tuttua.
Kiristin vauhtia kävelläkseni nopeasti ohitse,
koska minulla ei ollut aikaa jäädä juttelemaan.
En kysynyt, että mitäs kuuluu, enkä valehdellut, että onpas kiva nähdä.
Se tuntui rikolliselta.

Puhelias, sosiaalinen, ulospäinsuuntautunut.
Ehdottoman positiivisia adjektiiveja.
Silti niistä piirteistä tuomitaan.

"Sillä sitä juttua riittää."

Näennäinen kehu,
rivien välistä paljastuu muuta.
Kyllästyminen, tuomitseminen, paheksunta, jopa inho.
Puhuminen on lasten hommaa,
hiljaisuus vakavasti otettavien aikuisten.

On niitä, joiden kädet hikoaa, sydän takoo ja kurkkua kuristaa,
kun pitäisi puhua tuntemattomalle,
kun pitäisi aloittaa juttelu,
kun pitäisi ylläpitää keskustelua,
kun pitäisi esitellä ihmisiä toisilleen.
Ja heitä ymmärretään,
tai ainakin yritetään ymmärtää.
Ei pakoteta ääneen:
joku puheliaampi saa hoitaa.

Sitten olemme me, jotka tiedetään sosiaalisiksi.
Me olemme niitä, jotka ratkovat tilanteet,
kun pitää puhua tuntemattomalle,
kun pitää vaihtaa kuulumisia,
kun pitää keksiä puhuttavaa kahvipöydässä,
kun pitää esitellä keskenään ihmisiä,
jotka muutoin vain seisoisivat tuppisuina tumput suorina.
Silti me olemme niitä,
joiden puhumisen määrästä vitsaillaan ja vinoillaan.

Sosiaaliselle sysätään jatkuvasti vastuu.
Vastuu siitä, ettei tule kiusallisia hiljaisuuksia.
Juhlien, kahvipöytäkeskusteluiden ja smalltalkien vetovastuu.
"Kyllä se sitten hoitaa puhumisen."

No, aina ei huvittaisi.

Emme voi koskaan olla hiljaisia,
tai kahvipöydässä vain kuuntelijoita.
Paljastamme heti, että jokin mättää,
tai että meillä on huono päivä.
Muut odottavat meiltä puhumista,
ja silti arvostelevat puhumista.

"Se ei muuten ole koskaan hiljaa."

Mitä jos me kaikki olisimme vain hiljaa?
Mitä jos kukaan ei keksisi puhuttavaa?
Siinä sitä sitten istuttaisiin,
kuultaisiin kaikki äänet.
Kellon viisarit, sähkölaitteiden hurinat.
Ja suoliston liikkeet,
kun vatsa ilmoittaa, että kahvia on nyt juotu vähän liikaa.
Mikäs sen mukavampaa.

28. tammikuuta 2020

Tositarina: Villiintynyt kissa Lily


Kuva: Mella Karppinen / Kissakummit ry

Rakas Lily,

olin vannonut itselleni, että minulla tulisi aina olemaan vain yksi kissa. Zella. Ajattelin, etten ikinä koskaan voisi rakastaa toista kissaa niin kuin Zellaa, joten tuntui väärältä edes ajatella, että adoptoisin kissan, joka jäisi ikuiseksi kakkoseksi. Suuri tavoitteeni oli yhdessä Zellan kanssa kesyttää kissoja ja toimia kymmenille kissoille sijaiskotina. Välietappina ja kesyyntymispaikkana ennen loppuelämän kotia.

Seuraan somessa kaikkia mahdollisia eläinsuojeluyhdistyksiä, ja olen nähnyt jo vuosien ajan joka päivä useita kissapostauksia, joissa suloinen kissa etsii kotia. Olin kuitenkin päättänyt pysyä sijaiskotina, koska eläinsuojeluyhdistysten on vaikeampaa löytää kissoille sijaiskoteja, kuin loppuelämän koteja.

Sitten minä näin sinun kuvasi. Olit kuin Zellan sisko. Samannäköinen, samalla tavalla ilmeikäs, mutta blondiversio Zellasta. Olit arviolta myös samanikäinen Zellan kanssa. Mutta et tietenkään voinut olla Zellan sisko, sillä Zella oli syntynyt sijaiskodissa kesäkuussa 2017 ja jäänyt pentueesta ainoana henkiin. Lisäksi Zellan tiineenä ollut villiintynyt emo loukutettiin Vaasasta, kun taas sinä olit ollut seikkailemasa Alavudella melkein sadan kissan populaatiossa.
___________________________________

KISSAPOPULAATION OIKEA TILANNE

Vuonna 2018 Alavuden seudun Eläintiimi sai yhteydenoton ihmiseltä, jolla oli itsellään noin 20 kissaa. Ihminen kertoi, että osa vanhemmista kissoista oli leikattu, mutta että nuorempia tulisi saada myös leikkuulle ja osalle niistä ehkä uusi koti, koska hän ei enää pärjännyt yksin niin monen kissan kanssa.

Soma pieni omakotitalo. Rantasauna, aitta, autotalli ja puuliiteri. Kaikki tämä järven rannalla. Idyllisyys karisi heti, kun Eläintiimin aktiivit Janita ja Marjo avasivat auton ovet: voimakas kissanpissan haju löi suoraan kasvoille ja ainakin 20 kissaa oli heti näkyvillä. Seuraavaksi he näkivät pienen, laihan, juuri synnyttäneen emon, jonka peräpäästä roikkui jotain. Se jokin tipahti nurmikolle. Vastasyntynyt pentu. Tilanteen vakavuus alkoi hahmottua. He näkivät kuusi viimeisillään tiinenä olevaa kissaa ja ainakin 40 muuta kissaa. Osa oli todella huonossa kunnossa.

"Kaino oli yksi ensimmäisistä kissoista, joka loukutettiin sieltä, koska se oli tiineenä. Synnytys oli pelkkää ongelmaa. Se ilta ei unohdu ikinä, kun istuttiin Marjon kanssa kodinhoitohuoneen lattialla, käsissä vastiketta, hunajaa ja kolme kuollutta pentua", Janita Eläintiimistä muistelee. Kuva: Alavuden seudun Eläintiimi ry

"Tilan omistaja oli elänyt tilanteessa niin kauan, että se kaikki oli hänelle normaalia. Periaatteena oli, että luonto hoitaa, ja kissat pärjäävät kyllä. Kaikissa ulkorakennuksissa oli pahvilaatikkoviritelmiä, jotka olivat kissojen peteinä. Kissojen perusruokana olivat puuro ja perunankuoret. Pissan haju oli sanoinkuvailematonta. Pentuja syntyi jatkuvasti. Osan hän yritti omien sanojensa mukaan tappaa, mutta ei kuulemma onnistunut siinäkään kunnolla. Kaikilla loukuttamillamme tiineillä ilmeni vakavia komplikaatioita, ja pentukuolleisuus oli korkea", Eläintiimin aktiivi Janita kertaa.

Kesän ja syksyn 2018 aikana Eläintiimi sai loukutettua noin 60 kissaa populaatiopaikalta. Omistajan asenne tilanteeseen ja eläinsuojeluyhdistykseen muuttui niin, että Eläintiimi joutui keskeyttämään loukuttamisen ja siirtämään vastuun valvontaeläinlääkärille. Omistajan piti loppuvuoteen mennessä hävittää kissat.

PALUU POPULAATIOPAIKALLE

Sillä välin, kun Eläintiimi oli joutunut keskeyttämään toimintansa, valvontaeläinlääkärin määräyksestä kissoja oli joutunut metsästäjien lopetettaviksi. Vuodenvaihteessa omistajan sukulainen otti yhteyttä Eläintiimiin, koska omistaja oli joutunut sairaalaan ja talosta oli löytynyt huonokuntoinen kissa. Eläintiimi ryhtyi uudelleen toimeen, ja pian he pääsivät toteamaan, että muutamassa kuukaudessa tilanne oli vain pahentunut entisestään. Kissoja oli vähemmän, mutta ne olivat todella huonokuntoisia.

"Löysimme sieltä muun muassa elävänä mätänevän kissan."


Eläintiimi löysi muun muassa kissan, joka mätäni elävältä. Myös yhdistys sai somessa lokaa niskaansa siksi, että tällaista oli päässyt käymään. Harva ymmärtää, että populaatioiden kanssa toimivat eläinsuojeluyhdistykset tekevät töitä täysin vapaaehtoisvoimin, ja suurien populaatioiden loukuttaminen ja hoitaminen vaatii valtavasti resursseja. Ilman usean yhdistyksen apua olisi vaihtoehtoja ollut kaksi: metsästäjät olisivat ampuneet kissat tai eläintiimi olisi yksinään loukuttanut ja hoidattanut kissat, mikä olisi kestänyt todennäköisesti useamman vuoden.  Kuva: Alavuden seudun Eläintiimi ry

Eläintiimi pyysi apuja muilta yhdistyksiltä. Vaasan seudun eläinsuojeluyhdistys ja Seinäjoen seudun eläinsuojeluyhdistys lainasivat loukkuja. Kissojen katastrofiyhdistys eli KKY ry lupasi ottaa kissoja vastaan.

"Saimme kiinni 40 kissaa, ja Lily oli yksi näistä. Se istui aina ulkona kuistilla ja katseli meitä. Samanvärisiä ei ollut muita. Yksi ruskeampi tiine naaras, mutta muuten Lily oli aivan omaa luokkaansa. Se ei mennyt loukkuun, se ei antanut koskea, ja se ilmoitti selvästi mielipiteensä ihmisestä. Siinä oli jotain spesiaalia", Janita muistelee.

Loppuvaiheessa loukuttaminen hidastui, kun kissoja oli vähemmän ja jäljellä oli niitä arimpia yksilöitä. Muut tahot olivat käyttäneet luvatta Eläintiimin loukkuja, ja niitä oli jopa kehdattu käyttää kissojen ampumiseen. Samassa rytäkässä loukkuja oli myös tuhoutunut. (Aivan käsittämätöntä.)


Osalla kissoista purukalusto oli hurjassa kunnossa, koska tartuntataudit olivat levinneet ja ravinto oli ollut surkeaa.
Kuva: Alavuden seudun Eläintiimi ry

Lopulta muikut ja haavi tuottivat tulosta, ja Lilykin voitettiin oveluudessa: hänet saatiin pois pakkasesta. Hän oli ensin Janitan luona eristyksissä. Tilapäiskoteja tarvittiin lisää, ja tässä vaiheessa Kissakummit ry ja Kisu ry lähtivät mukaan. Tammikuun 2019 lopussa Lily siirtyi Kissakummit ry:lle.

Lily ei ollut syntynyt populaatiossa, sillä kun hänet vietiin lääkäriin, kävikin ilmi, että hänet oli jo leikattu. Populaatioon oli todennäköisesti liittynyt vuosien saatossa esim. hylättyjä kissoja, sillä muutama muukin populaation kissoista paljastui leikatuksi. Alkutaipaleellaan Lilyllä oli siis ollut koti. Oma ihminen. Joku, joka oli leikkauttanut, mutta ei siruttanut. Ja jota ei löydetty – tai joka ei halunnut tulla löydetyksi. Lily oli arviolta parivuotias, ja viettänyt vuoden päivät populaation mukana. Hän ei ollut sen sosiaalisempi kissojen kuin ihmistenkään kanssa. Hän oli tarkkailija.

Oli hyvä, ettei Lily hakeutunut paljoa muiden kissojen välittömään läheisyyteen, sillä silloin hänelläkin olisi ollut todennäköisesti jokin tartuntatauti. Vuoden aikana tilalta loukutettiin noin 100 kissaa, joista puolet oli vielä pentuja. Kahdeksalla kissalla todettiin FIV. Usealla kissalla esiintyi flunssaa, kalikia ja herpestä. Vakavasti sairailla oli kasvaimia, autoimmuunisairauksia ja hammasongelmia. Kaikista eniten kissoja meni KKY ry:lle, jopa kymmeniä. Seuraavaksi eniten Eläintiimille itselleen ja Kisu ry:lle. Muutamia kissoja meni Kissakummeille ja muutamia Alajärven Tassutiimille.

Sadan kissan lisäksi lienee kyse kymmenistä kissoista, jotka kuolivat muutoin: sairauksiin, petojen suuhun ja ihmisten vihaan. Kissoja myrkytettiin ja ammuttiin. Yksi kissa oli tapettu ja heitetty Eläintiimin loukkuun. Ymmärrettävää on se, etteivät ihmiset olleet pitäneet kissapopulaatiosta naapurissaan. Mutta en pysty ymmärtämään, miksei kukaan ollut tehnyt kertaakaan asiasta ilmoitusta 20 vuoden aikana? Miksi oli parempi vaihtoehto liata kätensä tappamalla kissoja, kuin tekemällä anonyymisti eläinsuojeluilmoitus?

Olisiko sinun reaktiosi tähän erilainen, jos kertoisin sadasta koirasta, joita ihmiset myrkyttivät ja ampuivat? Jos kertoisin koirasta, joka mätäni elävältä? Koiranpennuista, jotka kuolivat ihmisten välinpitämättömyyden takia?

Kuva: Alavuden seudun Eläintiimi ry

LILYN KODINETSINTÄ

Kauniin ulkomuotonsa, ärhäkän persoonallisuutensa ja kissakumminsa Mellan someaktiivisuuden ansiosta Lilystä tuli pieni julkkis. Kissanomistajat -Facebook-ryhmässä Lilyn kuvat keräsivät kymmeniä kommentteja ja satoja tykkäyksiä. Olisi luullut, että kotikyselyitä olisi satanut samaan tahtiin, mutta ei. Lilystä tuli paljon kyselyitä, että onko kyseessä rotukissa, mutta kun Lilyn kerrottiin olevan kotikissa, kyselijöistä ei enää kuulunut. Vain muutama kotiehdokas löytyi, mutta hekään eivät olleet kiinnostuneita enää sen jälkeen, kun oli käynyt ilmi, ettei Lily anna silittää ja että Lilyllä on tapana läimiä kättä.

Kuva: Mella Karppinen / Kissakummit ry

Lilylle etsittiinkin hiljalleen kotia, koska hän oli niin muriseva, sähisevä ja tempperamenttinen tapaus. Lupailtiin kyllä, että Lilyssä on potentiaalia kesyyntymään, jos sille annetaan aikaa. (Ja paljon.) Tein taustatutkimuksia, ja bongasin Lilyn kissakummin Mellan, joka oli kuitenkin kokenut sijaiskoti, kirjoittaneen, että Lily on ärhäkkäin kissa, joka hänellä on ikinä ollut. Ja niin minun kiinnostukseni kasvoi entisestään.

ALKUVAIHEET LOPPUELÄMÄN KODISSA

Toukokuussa 2019 hain Oulusta asti Lilyn meille Turkuun. Olin itsekin tavannut sähäköitä tapauksia sijaiskotina, mutta Lily oli aluksi suorastaan pelottava. Hän reagoi minuun samalla tavalla kuin vasta loukutettu populaatiokissa, joka on ensimmäistä kertaa ikinä ihmisen kanssa tekemisissä. Mutta Lily oli kuitenkin ehtinyt asua sijaiskodissa jo kuukausia. Ehkä hän pelkäsi, että ammun hänet.


Kissojen tutustuttamisen kannalta en voinut vain pudottaa Lilyä Zellan reviirille, ja koska Lily oli vielä kaukana kesystä ja luottavaisesta kissasta tullessaan meille, hänelle piti saada turvallinen olo. Se onnistui parhaiten siten, että hänen reviirinsä ja turva-alueensa oli aluksi pieni. Niinpä Lily sai makuuhuoneeni kokonaan käyttöönsä.



Kuva: Mella Karppinen / Kissakummit ry

Kuljimme seuraavanlaiset vaiheet läpi:

1. Mönkiminen. Hän oli piilossa koko ajan, enimmäkseen petarin alle kaivautuneena. Tämä kesti kaksi viikkoa. Nukuin sohvalla, koska minulla ei ollut tilaa sängyssä. Enkä tosin olisi uskaltanutkaan sulkea silmiäni ollessani Lilyn kanssa samassa huoneessa.

2. Sähinä ja murdermittens. Lily alkoi käydä kiipeilypuussa. Hän sähisi heti, kun astuin huoneeseen. Usein hän latasi tassujaan, vaikka en todellakaan olisi ollut lyöntietäisyydellä. Reagoin jokaiseen sähinään ottamalla hetkeksi takapakkia, jotta Lily tajuaisi, että ymmärrän hänen kieltään.

3. Ignooraminen. Tämän vaiheen aikana aloin "uskaltaa" nukkua taas makuuhuoneessani, koska Lily ei aina sähissyt minut nähdessään eikä hengaillut enää lainkaan petarin alla. Lily alkoi nukkua kiipeilypuussa: tuijottaen minua niin kauan, että nukahdan varmasti ensin. Mutta Zella oli Lilylle ilmaa. Hän saattoi korkeintaan seurata Zellaa katseellaan. Kummikodissaan Lily oli ollut myös melko välinpitämätön lajitovereiden seurasta, joten siksi oli pidetty myös mahdollisena sitä ajatusta, että Lily voisi olla huushollin ainut kissa. Olen kuitenkin nyt tullut siihen lopputulokseen, että Lily ei vain ollut oppinut sitä, miten kissat kommunikoivat keskenään. Nykyään Lily selvästi tykkää Zellasta ja hakeutuu tämän seuraan, mutta edelleen välillä neideille tulee "kinaa", mikä selvästi johtuu siitä, että heidän kommunikaationsa tökkii.

4. Reviirin laajentaminen. Lilyä alkoi kiinnostaa muu asunto, joten hän alkoi öisin tehdä seikkailuja poistumalla makuuhuoneesta.

5. Uteliaisuus. Iltaisin Lilyn menojalka alkoi vipattaa jo sen verran, että hän saattoi ilmestyä olohuoneeseen pällistelemään. Rentoutumistakin oli havaittavissa, sillä aloin nähdä nukkuvaa Lilyä kiipeilypuussa.

6. Kiinnostuminen. Yhtäkkiä Lily alkoi reagoida Zellan olemassaoloon ja tervehti tätä hyvin korkeilla ja lyhyillä kujerrus-äänillä. Yhtäkkiä sain ohittaa hänet mennen tullen, ja yhtäkkiä sain alkaa koskea häneen. Hipaisu kerrallaan. 

Kuva: Mella Karppinen / Kissakummit ry

Yltiösosiaalisen ja ihmisrakkaan Zellan seura taisi vauhdittaa Lilyn kesyyntymistä. Hyvin pian Lily alkoi tulla Zellan perässä ulko-ovelle, kun ovesta tultiin avaimilla sisään. Lily myös usein katseli vierestä, kun Zella tuli puskien hakemaan silityksiä. Lopulta neiti uskalsi itsekin alkaa kokeilla: "Öö jos mä tälleen pusken, ni sit sä teet noin vai?" Alkuun Lilyllä oli terästassut ladattuna melkein koko ajan, ja hän myös puri herkästi. Esimerkiksi rapsuttaminen ei tullut kuulonkaan, ja hän ilmoitti sen haukkaamalla kädestä tai ottamalla siitä tiukahkon otteen ja katsomalla suurilla silmillään: "Jos jatkat, puren kunnolla." Sama päti, jos silittäminen liukui liikaa peräpäähän. Nykyään toki Lily rakastaa nimenomaan rapsutuksia, ja lempikohta niille on hännäntyvi.


PÄIVÄ, JONA LILY KÄYNNISTYI

Kun Lily oli asunut meillä kuukauden päivät, sydämeni jätti ensimmäistä kertaa lyönnin välistä hänen takiaan. Eräänä aamuna join olohuoneessa aamukahvia, ja Lily oli asettunut makoilemaan matolle melko lähelle minua. Hän oli unelias: yritti joko heräillä tai nukahtaa uusiksi. Sitten alkoi kuulua epämääräistä katkonaista rohinaa. Ensimmäinen ajatus: "Oksentaako se nyt tohon matolle?" Kakominen ei alkanut, mutta ääni voimistui. Se kuulosti limaiselta korinalta. Laskeuduin lattian rajaan, ja Lily reagoi olemassaolooni raottamalla silmiään. Jäin kuuntelemaan. "Onko sillä flunssa? Onko se tukkoinen? Pitääks meidän lähteä lääkäriin?"

Menin takaisin istumaan, ja hiljensin television kokonaan. Lily vaikutti ihan tyytyväiseltä. Limainen rohina voimistui entisestään, ja alkoi muistuttamaan viallista moottoria. Tai moottoria, jota vuosien jälkeen yritettiin saada käyntiin. Sitten ääni pehmeni. Tajusin, että sehän kehrää!?!

Se oli päivä, kun Lily käynnistyi. Olin puulla päähän lyöty, sillä olin henkisesti valmistautunut siihen, etten välttämättä kuulisi koskaan hänen kehräävän.

Lily ja Zella

LILYN KANSSA ETENEMINEN

Olin ajatellut Lilyn adoptoidessani, että en ehkä koskaan saisi koskea häneen, ja että sylikissaa hänestä ei tulisi koskaan. Mutta kun Lily oli asunut kanssamme alle neljä kuukautta, minä sain nostella häntä jo ihan syliin asti mennen tullen.

Askeleet sylissä totutteluun olivat Lilyn kohdalla seuraavanlaiset:
1. Silittämiseen ja rapsutteluun tottuminen, ja "hotspottien" löytyminen. Lilyllä näitä olivat aluksi niskahieronta ja korvien hipsuttelu.
2. Kahdella kädellä molemmista kyljistä silittely.
3. Kahdella kädellä silittelyä, maasta nostaminen (aluksi vain muutaman sentin), välittömästi takaisin laskeminen ja silittelyn jatkaminen.
4. Askeleen nro 3 toistaminen, pikkuhiljaa korkeuden lisääminen ja keston pidentäminen.
5. Silittely, nostaminen (aluksi vain polven korkeuteen), siirtäminen oikealle tai vasemmalle, laskeminen ja silittelyn jatkaminen.
6. Askeleen nro 5 toistaminen siten, että paikasta A paikkaan B siirtäminen vaatii itseltäkin askeleen/askeleita.
7. Syliin nostaminen ja samalla silittelyä hotspoteista. Ja aina silittelyn jatkamista, kun lasketaan takaisin alas.

En pitänyt todennäköisenä sitä, että saisin hänestä halailtavaa kissaa. Mutta haaveilin siitä, että jos edes joskus kuuden vuoden päästä pääsisimme sellaiseen pisteeseen. Etenin askelissa koko ajan Lilyn reagointia tarkkaillen, joten kertaakaan hän ei sännännyt karkuun tai yrittänyt rimpuilla pois. Piti ennakoida, ettei mikään kosketus, nosto tai siirtäminen aiheuttanut negatiivista kokemusta. Tapahtui ihme: kesän alussa Lily asui petauspatjan alla piilossa, mutta kesän lopussa sain nostella häntä syliin. Ihan hetkeksi vain, mutta kuitenkin.

Syksyllä 2019 minä, Zella ja Lily muutimme miehen kanssa saman katon alle. Luulin, että muutto olisi aiheuttanut Lilylle takapakkia, mutta noin 24 tunnin alkujärkytyksen jälkeen hän oli se sama rapsutuksia rakastava hattarakasa. Lisäksi hän taisi nauttia Sakarin jatkuvasta läsnäolosta: Lilystä tuli täysin Sakarin kulta.

Innokas muuttaja

Lilyllä on hyvin korkea ja kirkas ääni. Hän päästää kauniita ja lyhyitä kurr- ja miu-ääniä. Enimmäkseen ääntä kuuluu, kun hän leikkii Zellan kanssa. Samaista ääntä tulee silloin, kun Sakari antaa hänelle aamusilitykset. Joskus harvoin hän pitää jonkun äänen minulle, kun kysyn, että haluaisiko hän ruokaa tai että onko hänellä nälkä. 

Alavuden seudun Eläintiimi sai paljon kritiikkiä siitä, että he halusivat antaa kissoille mahdollisuuden. Itse asiassa kaikki eläinsuojeluyhdistykset, jotka työskentelevät myös arkojen kissojen kanssa, saavat jatkuvasti kritiikkiä siitä. Olen ikionnellinen, että Lily kohtasi ihmisiä, jotka auttoivat häntä uuden elämän aloittamisessa. Olen myös ikionnellinen siitä, että Lily ei aluksi luottanut ihmisiin: joku olisi voinut satuttaa häntä. Jos Lily olisi saatu loukkuun, hän olisi mennyt siellä niin hurjana ja aggressiivisena, että kissoista tietämättömät olisivat olleet sadan prosentin varmuudella sitä mieltä, että Lily on menetetty tapaus.

Ihmiset haluavat ennemmin lemmikin, joka ehdoitta rakastaa ja luottaa. Minä puolestaan ymmärrän parhaiten arkoja kissoja: en itsekään luota kehenkään vieraaseen, kyllä aina pitää ensin tutustua.

Lily haluaa usein Zellan kanssa samaan petiin. Jos Zella ei tee Lilylle tilaa, Lily istuu Zellan päälle.
Öisin he nukkuvat sulassa sovussa samassa pedissä.

LILYN HAMMASSYÖPYMÄSAIRAUS

Marraskuussa sydämeni jätti taas lyönnin välistä, kun olin vienyt molemmat neidit hammaskivenpoistoon. Lilyn suun todettiin olevan huonossa kunnossa, ja minulle kerrottiin, että hänelle tarvitsisi tehdä arviolta viiden hampaan poisto. Suun kunto viittasi hammassyöpymäsairauteen. Samana iltana varasin ajan hampaisiin erikoistuneelle eläinlääkärille.

Kolme viikkoa pidätin itkua käytännössä koko ajan, ja yritin olla miettimättä Lilyn suuta. Lily ei ollut osoittanut minkäänlaista kipua syödessään, vaan oli hotkinut ruokansa niin kuin populaatiokissoilla on tapana. Mietin jatkuvasti sitä, että mitä jos olisin vienyt Lilyn hammaskivenpoistoon edes kuukauden aikaisemmin? Ja vielä enemmän mieltäni painoi ajatus siitä, että kuinka paljon hammassyöpymäsairaus vähentäisi Lilyn elinikää. Olin kuitenkin lähtökohtaisesti ajatellut, että pitäisin hänestä niin hyvää huolta, että hän eläisi heittämällä 16 vuotta, ellei jopa 20.


Olimme varautuneet pakkohäkin käyttämiseen, koska Lilyllä oli tunnetusti tempperamenttinen luonne ja hän oli hyvinkin saattanut traumatisoitua hammaskivenpoisto-reissusta. Olin tottunut käyttämään lääkäripelkoisen Zellan kanssa pakkohäkkiä: niin rauhoitteen antaminen oli nopea, alle puolessa minuutissa tehty toimenpide. Vaikka Zella on täysin käsikesy kissa, lääkärissä hänestä saisi minun lisäksi pitää kaksi ihmistä hanskoilla kiinni. Olin jo monesti todennut, että pakkohäkki stressasi kissaa paljon vähemmän kuin se, että vieraat ihmiset yrittivät väkisin pitää kissaa paikoillaan. Mutta taas Lily yllätti minut täysin. Hän ei hyökännyt. Hän jäätyi. Lily oli sylissäni kerällä, kun eläinlääkäri kuunteli hänen sydäntään. Edes kotiolosuhteissa häntä ei saa toinen ihminen lähestyä, jos hän on jo yhden ihmisen syleiltävänä.

Lilyn hampaissa oli tummumia, ikenet punottivat ja pariin kohtaan oli muodostunut ienpussi. Eläinlääkäri arvioi, että saattaisimme selvitä vain 2-4 hampaan poistolla, mutta että suun kuvaamisen jälkeen hän tietäisi enemmän. Kahden tunnin ajan ehdin pelätä, että leikkauksessa menee jokin vikaan tai että Lily ei koskaan enää herääkään nukutuksesta. Lähdin hakemaan Lilyä, vaikka en ollut vielä saanut soittoa eläinlääkäristä. Vastaanotolla sain nopeasti tiedon, että Lilyn leikkaus oli mennyt hyvin.

Mutta sitten sydämeni jätti kolmannen kerran lyönnin välistä: Lilyltä oli pitänyt poistaa seitsemän hammasta. Päälleni romahti ahdistus, voin fyysisesti pahoin, meinasin oksentaa, yritin olla itkemättä.

Lilyllä on todennäköisesti tyypin 1 hammassyöpymäsairaus, eli hänen suunsa on vain herkkä tulehdustiloille, ja ne äityvät syöpymiksi. Voin vain tarjota Lilylle mahdollisimman laadukasta ruokaa ja toivoa, että hampaiden pesulla ehkäisisimme tulehdusten syntymisen. Lilyn onneksi hänellä on molemmin puolin hampaita siten, että hän voi pureskella kummallakin puolella. Hän toipui operaatiosta hyvin, eikä traumatisoitunut tästäkään reissusta.

Kuva, joka herätti mielenkiintoni Lilystä, koska hän muistutti tässä erityisen paljon Zellaa.
Nyt näen tuon ilmeen harva se päivä molemmilla kissoillani.
Kuva: Mella Karppinen / Kissakummit ry
___________________________________

Rakas Lily,

sinä olit populaatiokissa, kulkukissa, löytökissa. Sinä et luottanut ihmiseen, vaan uskoit pahimpaan. Sinä et antanut koskea. Kenties et koskaan ollut tullut silitetyksi. Minusta on surullista ajatella, että samaan aikaan, kun Zella asui kanssani, söi hyvin ja säännöllisesti, leikki ja parvekeulkoili, sekä kesytti kanssani sijaiskissoja, sinun elämäsi oli kaikkea muuta kuin helppoa.

Sinä yritit selviytyä luonnossa, yritit saada ruokakipoista oman osuutesi tai edes siivun tarvitsemastasi ravinnosta. Sinä liikuit populaatiossa, sairauksien ja reviiritappeluiden keskellä. Sinun turkkisi oli takussa ja kiristi ihoasi. Taannuit villiintyneeksi.

Ehkä sinulla ei ollut tavallista pentuaikaa. Ehkä sinut oli hankittu vain hiirestäjäksi, ja siksi sinun sosiaaliset taidot eivät olleet alunperinkään päässeet kehittymään. Eivät ihmisten kanssa, eikä edes kissojen kanssa. Tai ehkä olit ollut liian vauhdikas pentu. Ehkä sinua ei oltu ymmärretty, ja sinut oli pistetty pihalle. Olen niin pahoillani, jos luottamuksesi rakoilee ihmisiin siksi, ettei sinua ole kohdeltu hyvin.

Mutta toisaalta, en ole lainkaan pahoillani. Ilman kivistä reittiäsi et olisi löytänyt meille. Sinä sait meillä lisänimen, ja sinusta tuli Light Lily. Vuosi sitten elit omillasi, taistelit ruuastasi, palelit pakkasilla keskellä painajaista. Minä lupaan, ettet sinä enää koskaan palele, ja minä lupaan, että me hoidamme sinun hampaitasi. Ja minä lupaan, että saat ruokaa tarpeeksesi. Voit siis lopettaa ruuan hotkimisen: sinun ei tarvitse enää pelätä, että joku vie sen sinulta.

Eräs artisti, Juha Tapio, on tainnut tehdä sinusta kappaleen laulaessaan:

"Älä pelkää, älä pelkää,
sinä et tule putoamaan.
Rakastettu on oikea nimesi
ja tulee nimenäsi olemaan."

Sillä sitä sinä olet. Meidän perheenjäsenemme. Niin rakastettu.


Rakkaudella,
äiti

Entinen hurja villiintynyt kissa, nykyinen pallutettava hattarakasa