22. maaliskuuta 2020

Endon takii

Endometrioosiviikon 2020 kunniaksi uudet lyriikat Antti Tuiskun biisiin Rahan takii.

Tosi kiva kestää kuukautiset,
kivut, itkut, omat ruikutukset,
vaihtuvat lääkitykset, kuivumiset,
ne muut perkeleen haittavaikutukset

Taas jään himaan endon takii,
en tahtois lintsaa mut endo vaatii
On saatava tähän jotain muutoksii,
sillä nää kivut on niin vittumaisii

Taas lääkäriin endon takii,
lääkityst muutetaan endon takii,
et saataisiin vuodoille stoppi nyt,
ja kivuista vihdoinkin päästäisiin

Mun mieles on jo liian pimmeetä,
koita ite elää tän paskan keskellä

Oijoijoijoi,
elämä on julmaa
Mun on pakko lääkkeit napsii,
vaik saan niist haittavaikutuksii

Oijoijoijoi,
elämä on julmaa
Mun on pakko luottaa,
et jokin kombo auttaa

Joten lääkkeet alas endon takii
Taas väsyttää lääkkeiden takii,
kello on melkein 19.45

Oijoijoijoi,
elämä on julmaa
Mun on pakko yrittää skarppaa,
vaikka taas mua sattuu vattaan

Tosi kiva syytöksii kuunnella,
et endo johtuu traumoista
Tosi kiva jatkuvasti perustella,
et kyse on oikeesta sairaudesta

Taas on uusii haittavaikutuksii,
ku lääkityst muutettii endon takii
Tää endo on yks iso arvoitus,
kukaa ei osaa ratkaista tätä palapelii

Taas vituttaa endon takii,
oi jospa ei ois kipui eikä haittavaikutuksii
Saisi joskus kotona jotain aikaiseksi,
eikä lamaantuneena sängyssä vaa makoilisi

Mun mieli on oikeesti aika pimmeenä,
koita ite tasapainoilla tän keskellä

Oijoijoijoi,
elämä on julmaa
Mun mieli mulle huutaa:
"Ei kukaan susta diggaa"

Oijoijoijoi,
elämä on julmaa
Mun on pakko jaksaa,
vaik koko aik vituttaa

Joten lääkkeet vaihtoon endon takii
Taas tahdon nukkuu endon takii,
kello on melkeen 18.45

Oijoijoijoi,
elämä on julmaa
Mun on pakko päästä nukkuu,
aivot sanoo vaa tööt ja kukkuu

Tosi kiva kestää mielialanvaihtelut,
identiteettikriisit, tietämättömien naljailut,
vauvakyselyt, jatkuva häpeä ja ahdistus,
estrogeenin lasku, karvan kasvu ja vatsan turvotus

Tosi kiva kestää kuukautiset,
kivut, itkut, omat ruikutukset,
vaihtuvat lääkitykset, kuivumiset,
ne muut perkeleen haittavaikutukset

Oijoijoijoi,
elämä on julmaa
Mun on pakko jäädä neljän seinän sissään
ku en vaa taho puhuu kenellekkään

Oijoijoijoi,
elämä on julmaa
Mun on pakko vaa venaa,
et tää rupee laantumaa

Joten lääkkeet alas kurkusta siis
ellen mä halua työkyvyttömäksi
Vaikka mähän oon vasta 25

Oijoijoijoi,
elämä on julmaa
Mul on menkkakipui endon takii,
vaik ei mul oo ees kuukautisii

Joten ylös ja duuniin endon takii
Taas tarviin rahaa endon takii
Ei muute oo varaa maksaa lääkityksii

Oijoijoi,
elämä on julmaa
Mun on pakko taas nukkuu,
ja toivoo et tää täst tasottuu

Tosi kiva kestää särkyy, kipuu,
kroonista kipuu, kroonista kipuu




Lue myös:

22. helmikuuta 2020

Liian sosiaalinen

Kerran kaupungilla vain moikkasin vanhaa tuttua.
Kiristin vauhtia kävelläkseni nopeasti ohitse,
koska minulla ei ollut aikaa jäädä juttelemaan.
En kysynyt, että mitäs kuuluu, enkä valehdellut, että onpas kiva nähdä.
Se tuntui rikolliselta.

Puhelias, sosiaalinen, ulospäinsuuntautunut.
Ehdottoman positiivisia adjektiiveja.
Silti niistä piirteistä tuomitaan.

"Sillä sitä juttua riittää."

Näennäinen kehu,
rivien välistä paljastuu muuta.
Kyllästyminen, tuomitseminen, paheksunta, jopa inho.
Puhuminen on lasten hommaa,
hiljaisuus vakavasti otettavien aikuisten.

On niitä, joiden kädet hikoaa, sydän takoo ja kurkkua kuristaa,
kun pitäisi puhua tuntemattomalle,
kun pitäisi aloittaa juttelu,
kun pitäisi ylläpitää keskustelua,
kun pitäisi esitellä ihmisiä toisilleen.
Ja heitä ymmärretään,
tai ainakin yritetään ymmärtää.
Ei pakoteta ääneen:
joku puheliaampi saa hoitaa.

Sitten olemme me, jotka tiedetään sosiaalisiksi.
Me olemme niitä, jotka ratkovat tilanteet,
kun pitää puhua tuntemattomalle,
kun pitää vaihtaa kuulumisia,
kun pitää keksiä puhuttavaa kahvipöydässä,
kun pitää esitellä keskenään ihmisiä,
jotka muutoin vain seisoisivat tuppisuina tumput suorina.
Silti me olemme niitä,
joiden puhumisen määrästä vitsaillaan ja vinoillaan.

Sosiaaliselle sysätään jatkuvasti vastuu.
Vastuu siitä, ettei tule kiusallisia hiljaisuuksia.
Juhlien, kahvipöytäkeskusteluiden ja smalltalkien vetovastuu.
"Kyllä se sitten hoitaa puhumisen."

No, aina ei huvittaisi.

Emme voi koskaan olla hiljaisia,
tai kahvipöydässä vain kuuntelijoita.
Paljastamme heti, että jokin mättää,
tai että meillä on huono päivä.
Muut odottavat meiltä puhumista,
ja silti arvostelevat puhumista.

"Se ei muuten ole koskaan hiljaa."

Mitä jos me kaikki olisimme vain hiljaa?
Mitä jos kukaan ei keksisi puhuttavaa?
Siinä sitä sitten istuttaisiin,
kuultaisiin kaikki äänet.
Kellon viisarit, sähkölaitteiden hurinat.
Ja suoliston liikkeet,
kun vatsa ilmoittaa, että kahvia on nyt juotu vähän liikaa.
Mikäs sen mukavampaa.

28. tammikuuta 2020

Tositarina: Villiintynyt kissa Lily


Kuva: Mella Karppinen / Kissakummit ry

Rakas Lily,

olin vannonut itselleni, että minulla tulisi aina olemaan vain yksi kissa. Zella. Ajattelin, etten ikinä koskaan voisi rakastaa toista kissaa niin kuin Zellaa, joten tuntui väärältä edes ajatella, että adoptoisin kissan, joka jäisi ikuiseksi kakkoseksi. Suuri tavoitteeni oli yhdessä Zellan kanssa kesyttää kissoja ja toimia kymmenille kissoille sijaiskotina. Välietappina ja kesyyntymispaikkana ennen loppuelämän kotia.

Seuraan somessa kaikkia mahdollisia eläinsuojeluyhdistyksiä, ja olen nähnyt jo vuosien ajan joka päivä useita kissapostauksia, joissa suloinen kissa etsii kotia. Olin kuitenkin päättänyt pysyä sijaiskotina, koska eläinsuojeluyhdistysten on vaikeampaa löytää kissoille sijaiskoteja, kuin loppuelämän koteja.

Sitten minä näin sinun kuvasi. Olit kuin Zellan sisko. Samannäköinen, samalla tavalla ilmeikäs, mutta blondiversio Zellasta. Olit arviolta myös samanikäinen Zellan kanssa. Mutta et tietenkään voinut olla Zellan sisko, sillä Zella oli syntynyt sijaiskodissa kesäkuussa 2017 ja jäänyt pentueesta ainoana henkiin. Lisäksi Zellan tiineenä ollut villiintynyt emo loukutettiin Vaasasta, kun taas sinä olit ollut seikkailemasa Alavudella melkein sadan kissan populaatiossa.
___________________________________

KISSAPOPULAATION OIKEA TILANNE

Vuonna 2018 Alavuden seudun Eläintiimi sai yhteydenoton ihmiseltä, jolla oli itsellään noin 20 kissaa. Ihminen kertoi, että osa vanhemmista kissoista oli leikattu, mutta että nuorempia tulisi saada myös leikkuulle ja osalle niistä ehkä uusi koti, koska hän ei enää pärjännyt yksin niin monen kissan kanssa.

Soma pieni omakotitalo. Rantasauna, aitta, autotalli ja puuliiteri. Kaikki tämä järven rannalla. Idyllisyys karisi heti, kun Eläintiimin aktiivit Janita ja Marjo avasivat auton ovet: voimakas kissanpissan haju löi suoraan kasvoille ja ainakin 20 kissaa oli heti näkyvillä. Seuraavaksi he näkivät pienen, laihan, juuri synnyttäneen emon, jonka peräpäästä roikkui jotain. Se jokin tipahti nurmikolle. Vastasyntynyt pentu. Tilanteen vakavuus alkoi hahmottua. He näkivät kuusi viimeisillään tiinenä olevaa kissaa ja ainakin 40 muuta kissaa. Osa oli todella huonossa kunnossa.

"Kaino oli yksi ensimmäisistä kissoista, joka loukutettiin sieltä, koska se oli tiineenä. Synnytys oli pelkkää ongelmaa. Se ilta ei unohdu ikinä, kun istuttiin Marjon kanssa kodinhoitohuoneen lattialla, käsissä vastiketta, hunajaa ja kolme kuollutta pentua", Janita Eläintiimistä muistelee. Kuva: Alavuden seudun Eläintiimi ry

"Tilan omistaja oli elänyt tilanteessa niin kauan, että se kaikki oli hänelle normaalia. Periaatteena oli, että luonto hoitaa, ja kissat pärjäävät kyllä. Kaikissa ulkorakennuksissa oli pahvilaatikkoviritelmiä, jotka olivat kissojen peteinä. Kissojen perusruokana olivat puuro ja perunankuoret. Pissan haju oli sanoinkuvailematonta. Pentuja syntyi jatkuvasti. Osan hän yritti omien sanojensa mukaan tappaa, mutta ei kuulemma onnistunut siinäkään kunnolla. Kaikilla loukuttamillamme tiineillä ilmeni vakavia komplikaatioita, ja pentukuolleisuus oli korkea", Eläintiimin aktiivi Janita kertaa.

Kesän ja syksyn 2018 aikana Eläintiimi sai loukutettua noin 60 kissaa populaatiopaikalta. Omistajan asenne tilanteeseen ja eläinsuojeluyhdistykseen muuttui niin, että Eläintiimi joutui keskeyttämään loukuttamisen ja siirtämään vastuun valvontaeläinlääkärille. Omistajan piti loppuvuoteen mennessä hävittää kissat.

PALUU POPULAATIOPAIKALLE

Sillä välin, kun Eläintiimi oli joutunut keskeyttämään toimintansa, valvontaeläinlääkärin määräyksestä kissoja oli joutunut metsästäjien lopetettaviksi. Vuodenvaihteessa omistajan sukulainen otti yhteyttä Eläintiimiin, koska omistaja oli joutunut sairaalaan ja talosta oli löytynyt huonokuntoinen kissa. Eläintiimi ryhtyi uudelleen toimeen, ja pian he pääsivät toteamaan, että muutamassa kuukaudessa tilanne oli vain pahentunut entisestään. Kissoja oli vähemmän, mutta ne olivat todella huonokuntoisia.

"Löysimme sieltä muun muassa elävänä mätänevän kissan."


Eläintiimi löysi muun muassa kissan, joka mätäni elävältä. Myös yhdistys sai somessa lokaa niskaansa siksi, että tällaista oli päässyt käymään. Harva ymmärtää, että populaatioiden kanssa toimivat eläinsuojeluyhdistykset tekevät töitä täysin vapaaehtoisvoimin, ja suurien populaatioiden loukuttaminen ja hoitaminen vaatii valtavasti resursseja. Ilman usean yhdistyksen apua olisi vaihtoehtoja ollut kaksi: metsästäjät olisivat ampuneet kissat tai eläintiimi olisi yksinään loukuttanut ja hoidattanut kissat, mikä olisi kestänyt todennäköisesti useamman vuoden.  Kuva: Alavuden seudun Eläintiimi ry

Eläintiimi pyysi apuja muilta yhdistyksiltä. Vaasan seudun eläinsuojeluyhdistys ja Seinäjoen seudun eläinsuojeluyhdistys lainasivat loukkuja. Kissojen katastrofiyhdistys eli KKY ry lupasi ottaa kissoja vastaan.

"Saimme kiinni 40 kissaa, ja Lily oli yksi näistä. Se istui aina ulkona kuistilla ja katseli meitä. Samanvärisiä ei ollut muita. Yksi ruskeampi tiine naaras, mutta muuten Lily oli aivan omaa luokkaansa. Se ei mennyt loukkuun, se ei antanut koskea, ja se ilmoitti selvästi mielipiteensä ihmisestä. Siinä oli jotain spesiaalia", Janita muistelee.

Loppuvaiheessa loukuttaminen hidastui, kun kissoja oli vähemmän ja jäljellä oli niitä arimpia yksilöitä. Muut tahot olivat käyttäneet luvatta Eläintiimin loukkuja, ja niitä oli jopa kehdattu käyttää kissojen ampumiseen. Samassa rytäkässä loukkuja oli myös tuhoutunut. (Aivan käsittämätöntä.)


Osalla kissoista purukalusto oli hurjassa kunnossa, koska tartuntataudit olivat levinneet ja ravinto oli ollut surkeaa.
Kuva: Alavuden seudun Eläintiimi ry

Lopulta muikut ja haavi tuottivat tulosta, ja Lilykin voitettiin oveluudessa: hänet saatiin pois pakkasesta. Hän oli ensin Janitan luona eristyksissä. Tilapäiskoteja tarvittiin lisää, ja tässä vaiheessa Kissakummit ry ja Kisu ry lähtivät mukaan. Tammikuun 2019 lopussa Lily siirtyi Kissakummit ry:lle.

Lily ei ollut syntynyt populaatiossa, sillä kun hänet vietiin lääkäriin, kävikin ilmi, että hänet oli jo leikattu. Populaatioon oli todennäköisesti liittynyt vuosien saatossa esim. hylättyjä kissoja, sillä muutama muukin populaation kissoista paljastui leikatuksi. Alkutaipaleellaan Lilyllä oli siis ollut koti. Oma ihminen. Joku, joka oli leikkauttanut, mutta ei siruttanut. Ja jota ei löydetty – tai joka ei halunnut tulla löydetyksi. Lily oli arviolta parivuotias, ja viettänyt vuoden päivät populaation mukana. Hän ei ollut sen sosiaalisempi kissojen kuin ihmistenkään kanssa. Hän oli tarkkailija.

Oli hyvä, ettei Lily hakeutunut paljoa muiden kissojen välittömään läheisyyteen, sillä silloin hänelläkin olisi ollut todennäköisesti jokin tartuntatauti. Vuoden aikana tilalta loukutettiin noin 100 kissaa, joista puolet oli vielä pentuja. Kahdeksalla kissalla todettiin FIV. Usealla kissalla esiintyi flunssaa, kalikia ja herpestä. Vakavasti sairailla oli kasvaimia, autoimmuunisairauksia ja hammasongelmia. Kaikista eniten kissoja meni KKY ry:lle, jopa kymmeniä. Seuraavaksi eniten Eläintiimille itselleen ja Kisu ry:lle. Muutamia kissoja meni Kissakummeille ja muutamia Alajärven Tassutiimille.

Sadan kissan lisäksi lienee kyse kymmenistä kissoista, jotka kuolivat muutoin: sairauksiin, petojen suuhun ja ihmisten vihaan. Kissoja myrkytettiin ja ammuttiin. Yksi kissa oli tapettu ja heitetty Eläintiimin loukkuun. Ymmärrettävää on se, etteivät ihmiset olleet pitäneet kissapopulaatiosta naapurissaan. Mutta en pysty ymmärtämään, miksei kukaan ollut tehnyt kertaakaan asiasta ilmoitusta 20 vuoden aikana? Miksi oli parempi vaihtoehto liata kätensä tappamalla kissoja, kuin tekemällä anonyymisti eläinsuojeluilmoitus?

Olisiko sinun reaktiosi tähän erilainen, jos kertoisin sadasta koirasta, joita ihmiset myrkyttivät ja ampuivat? Jos kertoisin koirasta, joka mätäni elävältä? Koiranpennuista, jotka kuolivat ihmisten välinpitämättömyyden takia?

Kuva: Alavuden seudun Eläintiimi ry

LILYN KODINETSINTÄ

Kauniin ulkomuotonsa, ärhäkän persoonallisuutensa ja kissakumminsa Mellan someaktiivisuuden ansiosta Lilystä tuli pieni julkkis. Kissanomistajat -Facebook-ryhmässä Lilyn kuvat keräsivät kymmeniä kommentteja ja satoja tykkäyksiä. Olisi luullut, että kotikyselyitä olisi satanut samaan tahtiin, mutta ei. Lilystä tuli paljon kyselyitä, että onko kyseessä rotukissa, mutta kun Lilyn kerrottiin olevan kotikissa, kyselijöistä ei enää kuulunut. Vain muutama kotiehdokas löytyi, mutta hekään eivät olleet kiinnostuneita enää sen jälkeen, kun oli käynyt ilmi, ettei Lily anna silittää ja että Lilyllä on tapana läimiä kättä.

Kuva: Mella Karppinen / Kissakummit ry

Lilylle etsittiinkin hiljalleen kotia, koska hän oli niin muriseva, sähisevä ja tempperamenttinen tapaus. Lupailtiin kyllä, että Lilyssä on potentiaalia kesyyntymään, jos sille annetaan aikaa. (Ja paljon.) Tein taustatutkimuksia, ja bongasin Lilyn kissakummin Mellan, joka oli kuitenkin kokenut sijaiskoti, kirjoittaneen, että Lily on ärhäkkäin kissa, joka hänellä on ikinä ollut. Ja niin minun kiinnostukseni kasvoi entisestään.

ALKUVAIHEET LOPPUELÄMÄN KODISSA

Toukokuussa 2019 hain Oulusta asti Lilyn meille Turkuun. Olin itsekin tavannut sähäköitä tapauksia sijaiskotina, mutta Lily oli aluksi suorastaan pelottava. Hän reagoi minuun samalla tavalla kuin vasta loukutettu populaatiokissa, joka on ensimmäistä kertaa ikinä ihmisen kanssa tekemisissä. Mutta Lily oli kuitenkin ehtinyt asua sijaiskodissa jo kuukausia. Ehkä hän pelkäsi, että ammun hänet.


Kissojen tutustuttamisen kannalta en voinut vain pudottaa Lilyä Zellan reviirille, ja koska Lily oli vielä kaukana kesystä ja luottavaisesta kissasta tullessaan meille, hänelle piti saada turvallinen olo. Se onnistui parhaiten siten, että hänen reviirinsä ja turva-alueensa oli aluksi pieni. Niinpä Lily sai makuuhuoneeni kokonaan käyttöönsä.



Kuva: Mella Karppinen / Kissakummit ry

Kuljimme seuraavanlaiset vaiheet läpi:

1. Mönkiminen. Hän oli piilossa koko ajan, enimmäkseen petarin alle kaivautuneena. Tämä kesti kaksi viikkoa. Nukuin sohvalla, koska minulla ei ollut tilaa sängyssä. Enkä tosin olisi uskaltanutkaan sulkea silmiäni ollessani Lilyn kanssa samassa huoneessa.

2. Sähinä ja murdermittens. Lily alkoi käydä kiipeilypuussa. Hän sähisi heti, kun astuin huoneeseen. Usein hän latasi tassujaan, vaikka en todellakaan olisi ollut lyöntietäisyydellä. Reagoin jokaiseen sähinään ottamalla hetkeksi takapakkia, jotta Lily tajuaisi, että ymmärrän hänen kieltään.

3. Ignooraminen. Tämän vaiheen aikana aloin "uskaltaa" nukkua taas makuuhuoneessani, koska Lily ei aina sähissyt minut nähdessään eikä hengaillut enää lainkaan petarin alla. Lily alkoi nukkua kiipeilypuussa: tuijottaen minua niin kauan, että nukahdan varmasti ensin. Mutta Zella oli Lilylle ilmaa. Hän saattoi korkeintaan seurata Zellaa katseellaan. Kummikodissaan Lily oli ollut myös melko välinpitämätön lajitovereiden seurasta, joten siksi oli pidetty myös mahdollisena sitä ajatusta, että Lily voisi olla huushollin ainut kissa. Olen kuitenkin nyt tullut siihen lopputulokseen, että Lily ei vain ollut oppinut sitä, miten kissat kommunikoivat keskenään. Nykyään Lily selvästi tykkää Zellasta ja hakeutuu tämän seuraan, mutta edelleen välillä neideille tulee "kinaa", mikä selvästi johtuu siitä, että heidän kommunikaationsa tökkii.

4. Reviirin laajentaminen. Lilyä alkoi kiinnostaa muu asunto, joten hän alkoi öisin tehdä seikkailuja poistumalla makuuhuoneesta.

5. Uteliaisuus. Iltaisin Lilyn menojalka alkoi vipattaa jo sen verran, että hän saattoi ilmestyä olohuoneeseen pällistelemään. Rentoutumistakin oli havaittavissa, sillä aloin nähdä nukkuvaa Lilyä kiipeilypuussa.

6. Kiinnostuminen. Yhtäkkiä Lily alkoi reagoida Zellan olemassaoloon ja tervehti tätä hyvin korkeilla ja lyhyillä kujerrus-äänillä. Yhtäkkiä sain ohittaa hänet mennen tullen, ja yhtäkkiä sain alkaa koskea häneen. Hipaisu kerrallaan. 

Kuva: Mella Karppinen / Kissakummit ry

Yltiösosiaalisen ja ihmisrakkaan Zellan seura taisi vauhdittaa Lilyn kesyyntymistä. Hyvin pian Lily alkoi tulla Zellan perässä ulko-ovelle, kun ovesta tultiin avaimilla sisään. Lily myös usein katseli vierestä, kun Zella tuli puskien hakemaan silityksiä. Lopulta neiti uskalsi itsekin alkaa kokeilla: "Öö jos mä tälleen pusken, ni sit sä teet noin vai?" Alkuun Lilyllä oli terästassut ladattuna melkein koko ajan, ja hän myös puri herkästi. Esimerkiksi rapsuttaminen ei tullut kuulonkaan, ja hän ilmoitti sen haukkaamalla kädestä tai ottamalla siitä tiukahkon otteen ja katsomalla suurilla silmillään: "Jos jatkat, puren kunnolla." Sama päti, jos silittäminen liukui liikaa peräpäähän. Nykyään toki Lily rakastaa nimenomaan rapsutuksia, ja lempikohta niille on hännäntyvi.


PÄIVÄ, JONA LILY KÄYNNISTYI

Kun Lily oli asunut meillä kuukauden päivät, sydämeni jätti ensimmäistä kertaa lyönnin välistä hänen takiaan. Eräänä aamuna join olohuoneessa aamukahvia, ja Lily oli asettunut makoilemaan matolle melko lähelle minua. Hän oli unelias: yritti joko heräillä tai nukahtaa uusiksi. Sitten alkoi kuulua epämääräistä katkonaista rohinaa. Ensimmäinen ajatus: "Oksentaako se nyt tohon matolle?" Kakominen ei alkanut, mutta ääni voimistui. Se kuulosti limaiselta korinalta. Laskeuduin lattian rajaan, ja Lily reagoi olemassaolooni raottamalla silmiään. Jäin kuuntelemaan. "Onko sillä flunssa? Onko se tukkoinen? Pitääks meidän lähteä lääkäriin?"

Menin takaisin istumaan, ja hiljensin television kokonaan. Lily vaikutti ihan tyytyväiseltä. Limainen rohina voimistui entisestään, ja alkoi muistuttamaan viallista moottoria. Tai moottoria, jota vuosien jälkeen yritettiin saada käyntiin. Sitten ääni pehmeni. Tajusin, että sehän kehrää!?!

Se oli päivä, kun Lily käynnistyi. Olin puulla päähän lyöty, sillä olin henkisesti valmistautunut siihen, etten välttämättä kuulisi koskaan hänen kehräävän.

Lily ja Zella

LILYN KANSSA ETENEMINEN

Olin ajatellut Lilyn adoptoidessani, että en ehkä koskaan saisi koskea häneen, ja että sylikissaa hänestä ei tulisi koskaan. Mutta kun Lily oli asunut kanssamme alle neljä kuukautta, minä sain nostella häntä jo ihan syliin asti mennen tullen.

Askeleet sylissä totutteluun olivat Lilyn kohdalla seuraavanlaiset:
1. Silittämiseen ja rapsutteluun tottuminen, ja "hotspottien" löytyminen. Lilyllä näitä olivat aluksi niskahieronta ja korvien hipsuttelu.
2. Kahdella kädellä molemmista kyljistä silittely.
3. Kahdella kädellä silittelyä, maasta nostaminen (aluksi vain muutaman sentin), välittömästi takaisin laskeminen ja silittelyn jatkaminen.
4. Askeleen nro 3 toistaminen, pikkuhiljaa korkeuden lisääminen ja keston pidentäminen.
5. Silittely, nostaminen (aluksi vain polven korkeuteen), siirtäminen oikealle tai vasemmalle, laskeminen ja silittelyn jatkaminen.
6. Askeleen nro 5 toistaminen siten, että paikasta A paikkaan B siirtäminen vaatii itseltäkin askeleen/askeleita.
7. Syliin nostaminen ja samalla silittelyä hotspoteista. Ja aina silittelyn jatkamista, kun lasketaan takaisin alas.

En pitänyt todennäköisenä sitä, että saisin hänestä halailtavaa kissaa. Mutta haaveilin siitä, että jos edes joskus kuuden vuoden päästä pääsisimme sellaiseen pisteeseen. Etenin askelissa koko ajan Lilyn reagointia tarkkaillen, joten kertaakaan hän ei sännännyt karkuun tai yrittänyt rimpuilla pois. Piti ennakoida, ettei mikään kosketus, nosto tai siirtäminen aiheuttanut negatiivista kokemusta. Tapahtui ihme: kesän alussa Lily asui petauspatjan alla piilossa, mutta kesän lopussa sain nostella häntä syliin. Ihan hetkeksi vain, mutta kuitenkin.

Syksyllä 2019 minä, Zella ja Lily muutimme miehen kanssa saman katon alle. Luulin, että muutto olisi aiheuttanut Lilylle takapakkia, mutta noin 24 tunnin alkujärkytyksen jälkeen hän oli se sama rapsutuksia rakastava hattarakasa. Lisäksi hän taisi nauttia Sakarin jatkuvasta läsnäolosta: Lilystä tuli täysin Sakarin kulta.

Innokas muuttaja

Lilyllä on hyvin korkea ja kirkas ääni. Hän päästää kauniita ja lyhyitä kurr- ja miu-ääniä. Enimmäkseen ääntä kuuluu, kun hän leikkii Zellan kanssa. Samaista ääntä tulee silloin, kun Sakari antaa hänelle aamusilitykset. Joskus harvoin hän pitää jonkun äänen minulle, kun kysyn, että haluaisiko hän ruokaa tai että onko hänellä nälkä. 

Alavuden seudun Eläintiimi sai paljon kritiikkiä siitä, että he halusivat antaa kissoille mahdollisuuden. Itse asiassa kaikki eläinsuojeluyhdistykset, jotka työskentelevät myös arkojen kissojen kanssa, saavat jatkuvasti kritiikkiä siitä. Olen ikionnellinen, että Lily kohtasi ihmisiä, jotka auttoivat häntä uuden elämän aloittamisessa. Olen myös ikionnellinen siitä, että Lily ei aluksi luottanut ihmisiin: joku olisi voinut satuttaa häntä. Jos Lily olisi saatu loukkuun, hän olisi mennyt siellä niin hurjana ja aggressiivisena, että kissoista tietämättömät olisivat olleet sadan prosentin varmuudella sitä mieltä, että Lily on menetetty tapaus.

Ihmiset haluavat ennemmin lemmikin, joka ehdoitta rakastaa ja luottaa. Minä puolestaan ymmärrän parhaiten arkoja kissoja: en itsekään luota kehenkään vieraaseen, kyllä aina pitää ensin tutustua.

Lily haluaa usein Zellan kanssa samaan petiin. Jos Zella ei tee Lilylle tilaa, Lily istuu Zellan päälle.
Öisin he nukkuvat sulassa sovussa samassa pedissä.

LILYN HAMMASSYÖPYMÄSAIRAUS

Marraskuussa sydämeni jätti taas lyönnin välistä, kun olin vienyt molemmat neidit hammaskivenpoistoon. Lilyn suun todettiin olevan huonossa kunnossa, ja minulle kerrottiin, että hänelle tarvitsisi tehdä arviolta viiden hampaan poisto. Suun kunto viittasi hammassyöpymäsairauteen. Samana iltana varasin ajan hampaisiin erikoistuneelle eläinlääkärille.

Kolme viikkoa pidätin itkua käytännössä koko ajan, ja yritin olla miettimättä Lilyn suuta. Lily ei ollut osoittanut minkäänlaista kipua syödessään, vaan oli hotkinut ruokansa niin kuin populaatiokissoilla on tapana. Mietin jatkuvasti sitä, että mitä jos olisin vienyt Lilyn hammaskivenpoistoon edes kuukauden aikaisemmin? Ja vielä enemmän mieltäni painoi ajatus siitä, että kuinka paljon hammassyöpymäsairaus vähentäisi Lilyn elinikää. Olin kuitenkin lähtökohtaisesti ajatellut, että pitäisin hänestä niin hyvää huolta, että hän eläisi heittämällä 16 vuotta, ellei jopa 20.


Olimme varautuneet pakkohäkin käyttämiseen, koska Lilyllä oli tunnetusti tempperamenttinen luonne ja hän oli hyvinkin saattanut traumatisoitua hammaskivenpoisto-reissusta. Olin tottunut käyttämään lääkäripelkoisen Zellan kanssa pakkohäkkiä: niin rauhoitteen antaminen oli nopea, alle puolessa minuutissa tehty toimenpide. Vaikka Zella on täysin käsikesy kissa, lääkärissä hänestä saisi minun lisäksi pitää kaksi ihmistä hanskoilla kiinni. Olin jo monesti todennut, että pakkohäkki stressasi kissaa paljon vähemmän kuin se, että vieraat ihmiset yrittivät väkisin pitää kissaa paikoillaan. Mutta taas Lily yllätti minut täysin. Hän ei hyökännyt. Hän jäätyi. Lily oli sylissäni kerällä, kun eläinlääkäri kuunteli hänen sydäntään. Edes kotiolosuhteissa häntä ei saa toinen ihminen lähestyä, jos hän on jo yhden ihmisen syleiltävänä.

Lilyn hampaissa oli tummumia, ikenet punottivat ja pariin kohtaan oli muodostunut ienpussi. Eläinlääkäri arvioi, että saattaisimme selvitä vain 2-4 hampaan poistolla, mutta että suun kuvaamisen jälkeen hän tietäisi enemmän. Kahden tunnin ajan ehdin pelätä, että leikkauksessa menee jokin vikaan tai että Lily ei koskaan enää herääkään nukutuksesta. Lähdin hakemaan Lilyä, vaikka en ollut vielä saanut soittoa eläinlääkäristä. Vastaanotolla sain nopeasti tiedon, että Lilyn leikkaus oli mennyt hyvin.

Mutta sitten sydämeni jätti kolmannen kerran lyönnin välistä: Lilyltä oli pitänyt poistaa seitsemän hammasta. Päälleni romahti ahdistus, voin fyysisesti pahoin, meinasin oksentaa, yritin olla itkemättä.

Lilyllä on todennäköisesti tyypin 1 hammassyöpymäsairaus, eli hänen suunsa on vain herkkä tulehdustiloille, ja ne äityvät syöpymiksi. Voin vain tarjota Lilylle mahdollisimman laadukasta ruokaa ja toivoa, että hampaiden pesulla ehkäisisimme tulehdusten syntymisen. Lilyn onneksi hänellä on molemmin puolin hampaita siten, että hän voi pureskella kummallakin puolella. Hän toipui operaatiosta hyvin, eikä traumatisoitunut tästäkään reissusta.

Kuva, joka herätti mielenkiintoni Lilystä, koska hän muistutti tässä erityisen paljon Zellaa.
Nyt näen tuon ilmeen harva se päivä molemmilla kissoillani.
Kuva: Mella Karppinen / Kissakummit ry
___________________________________

Rakas Lily,

sinä olit populaatiokissa, kulkukissa, löytökissa. Sinä et luottanut ihmiseen, vaan uskoit pahimpaan. Sinä et antanut koskea. Kenties et koskaan ollut tullut silitetyksi. Minusta on surullista ajatella, että samaan aikaan, kun Zella asui kanssani, söi hyvin ja säännöllisesti, leikki ja parvekeulkoili, sekä kesytti kanssani sijaiskissoja, sinun elämäsi oli kaikkea muuta kuin helppoa.

Sinä yritit selviytyä luonnossa, yritit saada ruokakipoista oman osuutesi tai edes siivun tarvitsemastasi ravinnosta. Sinä liikuit populaatiossa, sairauksien ja reviiritappeluiden keskellä. Sinun turkkisi oli takussa ja kiristi ihoasi. Taannuit villiintyneeksi.

Ehkä sinulla ei ollut tavallista pentuaikaa. Ehkä sinut oli hankittu vain hiirestäjäksi, ja siksi sinun sosiaaliset taidot eivät olleet alunperinkään päässeet kehittymään. Eivät ihmisten kanssa, eikä edes kissojen kanssa. Tai ehkä olit ollut liian vauhdikas pentu. Ehkä sinua ei oltu ymmärretty, ja sinut oli pistetty pihalle. Olen niin pahoillani, jos luottamuksesi rakoilee ihmisiin siksi, ettei sinua ole kohdeltu hyvin.

Mutta toisaalta, en ole lainkaan pahoillani. Ilman kivistä reittiäsi et olisi löytänyt meille. Sinä sait meillä lisänimen, ja sinusta tuli Light Lily. Vuosi sitten elit omillasi, taistelit ruuastasi, palelit pakkasilla keskellä painajaista. Minä lupaan, ettet sinä enää koskaan palele, ja minä lupaan, että me hoidamme sinun hampaitasi. Ja minä lupaan, että saat ruokaa tarpeeksesi. Voit siis lopettaa ruuan hotkimisen: sinun ei tarvitse enää pelätä, että joku vie sen sinulta.

Eräs artisti, Juha Tapio, on tainnut tehdä sinusta kappaleen laulaessaan:

"Älä pelkää, älä pelkää,
sinä et tule putoamaan.
Rakastettu on oikea nimesi
ja tulee nimenäsi olemaan."

Sillä sitä sinä olet. Meidän perheenjäsenemme. Niin rakastettu.


Rakkaudella,
äiti

Entinen hurja villiintynyt kissa, nykyinen pallutettava hattarakasa

10. tammikuuta 2020

Tositarina tunnearvosta

Tarina on myös luettavissa Laitilan murteella

Kiinnyn kauhean helposti tavaroihin ja pieniin sekalaisiin esineisiin. On siis hyvinkin mahdollista, että elän joskus kissojen kanssa talossa, johon on kerätty kaiken maailman rojua ja romua – ihan vain siksi, että annan tunnearvoa liian helposti asioille. Minulla on esimerkiksi Hesburgerin kuponki, joka on mennyt vanhaksi 2010. Löydän sen aina jostain noin parin vuoden välein. Viimeksi keväällä törmäsin siihen ja ajattelin, että jos nyt vain heittäisin tämän roskiin. Mutta sitten mietin, että: "Hei, jos tämä kaveri on selvinnyt tähän asti, niin kyllä kai sen nyt pitää saada kymmenen vuotta rikki!"

Tämä on tarina erityisesti yhdestä esineestä, jolle olin rakentamassa ihan itse tunnearvoa ja jolla paljastui olevan enemmän tunnearvoa, kuin olin tiennytkään.

Äitini vanhemmat, ukki ja mummi siis, asuivat maatilalla Laitilassa. Se oli mummin synnyinkoti, ja vuosien saatossa joka nurkkaan oli kerääntynyt vaikka minkälaista roinaa. Lapsena seikkailin kaksi vuotta nuoremman siskoni, Roosan, kanssa pisin pihaa ja rakennuksia: koko ajan kartoitettiin paremmin ja paremmin, mitä löytyy mistäkin.

Vierashuoneen kolmannen kaapin lattialla oli mummin koiratossut, jotka mummi otti käyttöön aina talvisin. Tuvan vanhanaikaisen puisen sohvan sisältä löytyi kaikki mummin langat ja keskeneräiset käsityöt. Tuvan nurkassa oli kaappi, jonka nurkassa puolestaan oli keppi, jonka avulla ukki venytteli iltaisin. Olohuoneeseen, jota ei käytetty, ei saanut mennä, koska siellä oli kylmä ja paljon lasitavaraa. Mummin vaatehuoneessa oli hienoimmat mekot ojennuksessa ja takanurkassa oli salkku, jossa oli vanha kirjoituskone. Pääsimme joskus kirjoittelemaan sillä, mutta usein saimme kirjainten sakarat ristiin ja jumiin, ja sitten ei enää kirjoiteltukaan. Ukkin ja mummin makuuhuone oli äidin vanha makuuhuone, ja sieltä kaapeista löytyi äidin kirjekavereilta saadut kirjeet ja vanha päiväkirja. Ne olen lukenut monta kertaa läpi (salaa tietysti) ja näin sain tietää, kuka on Richard Gere.


Navetassa oli traktori, jonka istuimelle kiivettiin salaa. Siellä oli myös jonkinlainen puntari ja punnukset siihen. Vintillä oli hylättyjä huonekaluja, kirjoja, lasipulloja ja vanha värttinä, johon ei uskallettu koskea, ettei kävisi niin kuin Ruususelle. Sitten kun meidän pienin sisko, Senja, oli tarpeeksi vanha kävelemään, hänet otettiin vintille mukaan. Meillä oli tapana pukea päälle ukkin ja mummin vaatteita, ja sieltä vintiltä löytyivät mummin juhlakengätkin. Niitä kun mentiin kokeilemaan, jäätiin aina heti kiinni, koska alakertaan kuului korkojen kopina.

Vanhassa kanalassa ei ollut juuri mitään, mutta siitä huolimatta kävimme siellä välillä katselemassa paikkoja. Uudemmassa kanalassa oli enemmän nähtävää. Muun muassa meidän vanhat koulukirjamme löysivät tiensä aina sinne. Taaimmaisessa nurkassa oli turkoosit lastenvaunut, joita oli käytetty aina ollessamme Laitilassa, silloin kun me olimme aivan pieniä. Kanaloiden välissä oli luumupuita, paljon nokkosia ja pieni tilkku ruohosipulia, jota me kävimme napostelemassa.

Pirtissä oli järkyttävän paljon suksia, ukkin oma työpaja, ihan ensimmäinen pyöräni ja uskokaa tai älkää, mutta myös sellainen punainen poljettava ralliauto! Oli vain vähän harmillista, että sen kanssa ei päässyt kauhean kovaa menemään, kun piha oli vain nurmikkoa ja sepeliä. Ukki aina ihmetteli, että miksi tarvitsee joka paikassa käydä ja könytä jopa perunakellari ja autotallikin läpi. Viileässä perunakellarissa oli nyt yksinkertaisesti kauhean kiva käydä, jos ulkona oli kuuma kuin saunassa. Ja autotallissa puolestaan majaili hieno, vanhanaikainen kahden istuttava pulpetti!


Aika kului, mummi siunattiin haudan lepoon, ukki muutti kerrostaloon keskustaan, ja meistä tuli jossain kohtaa aikuisia. Mummin kuolemasta oli mennyt yhdeksän vuotta, kun torpan myymistä alettiin suunnitella. Aloitettiin suursiivous ja rakennusten tyhjentäminen, joka kesti vuoden päivät.

Ensitöikseni hain sen kirjoituskoneen mummin vaatehuoneesta. Mukaani tarttuivat myös muun muassa vanhoja värikkäitä kattiloita, pari kahvikuppia, lasitavaraa, ukin veistämä puinen taulu, äidin vanha herätyskello, kaikki ne mummin langat, pikkuinen keinutuoli ja pieniä toimimattomia öljylamppuja, joihin sain vihdoinkin koskea (luvan kanssa). Ja kuinka paljon tavaraa oli pistettykään piiloon! Luulin, että olin kaiken löytänyt ja kaiken nähnyt, mutta esimerkiksi mummin komerosta löysin ensimmäistä kertaa ikinä keltavihreän retropannun. Lupasin sille pannulle, että se ei ainakaan minun elinaikanani tule olemaan piilossa enää päivääkään, ja nyt se pannu on päässyt esille keittiöön.


Mummilla oli ollut myös lankakori, jonka äiti oli napannut talteen minua varten. Sieltä pohjalta löytyi juuri oikean kokoiset, yhdellä lempivärilläni tehdyt valmiit ja viimeistellyt villasukat. Se oli oikein hyvä ajankohta tälle löydölle, koska minulta oli juuri kulunut kahdet sukat puhki. En tiedä, kenelle ne sukat olivat oikeasti tehty, mutta minulle tuli (tietysti) sellainen fiilis, että edesmennyt mummini puhuu haudan takaa: ”Laps raukk, koko aik palele ja suka kuluva puhk. Täsä sull viäl yhre suka.”

Sieltä korista löytyi myös punaiset sukan varret, joita oli ruvettu tekemään viiden vuoden ikäisen Senjan jaloille, ja pellavan väriset sukan varret, jotka oli olleet menossa isommille jaloille. Niistä pellavanvärisistä sukan aluista viimeistelin Senjalle joulusukat sillä punaisella langalla, josta mummi oli ollut kutomassa hänelle sukkia. Näin ollen sukat periaatteessa löysivät perille – mitä nyt kymmenen vuotta myöhässä.


Niin sitten vuoden jälkeen talolle löytyi ostaja, ja luopumisen hetki lähestyi. Kävin äitini kanssa monta kertaa samaisen keskustelun:
"Haluan sitten sen pulpetin sieltä autotallista", ilmoitin.
"Mitä sä sillä muka tekisit? Se on kauheassa kunnossa, ruosteinen ja rikki. Ja sitä paitsi, mihin sä muka sen edes laittaisit, kun se on niin julmettoman kokonenkin?" äiti kauhisteli.
"Kyllä mä jotain keksin. Sitä ei jätetä sinne."

Ja niin isäpuoleni toi meidän eteiseemme sen pulpetin. Se oli pölyn ja lian peitossa. Haalistuneen keltaisen ja hirveän viherharmaan värinen. Se toinen pulpetin kansi ei auennut lainkaan, ja toinen kansi puolestaan avautui melkoisella metelillä. Sen jalat olivat hapertuneet, ja ne sotkivat lattian. Siinä oli kamala kulunut tarra, jossa oli joku hampaanpesuohje lapsille.


Tarkoitukseni oli palkata kämppikseni restauroimaan se pulpetti, mutta kun se pulpetti oli seissyt kaksi kuukautta meidän eteisessä, toinen ystäväni otti entisöinnin asiakseen. Olen tuntenut Kutilan 7-vuotiaasta, ja hänen vanhemmillaan on perinteinen maalikauppa. Niin se sitten yksi kerta ilmestyi meille kahville, mukanaan värikarttoja ja hiomapaperia. Hän ohjeisti, miten minun tulisi hiota se pulpetti. Isäpuoleni puolestaan otti tehtäväkseen korjata ruosteiset saranat. Hän puhdisti ne, hitsasi rikkinäisen saranan ja maalasi ne kaikki mustiksi.

Hillitsin itseni, enkä valinnut kahdeksaa eri kirkasta väriä pulpettiin. Otin valkoista ja hopeaa. Ja niin meillä sitten alkoi Kutilan kanssa keskellä olohuonetta monta viikkoa kestävä projekti, kun saimme suurinpiirtein kerran viikossa aikataulut sopimaan yhteen. Yhteensä kuusi kertaa sitä pulpettia sitten maalattiin. Minä sain osallistua vain pohjamaalin sutimiseen, koska en kuulemma ollut tarpeeksi hyvä maalaamaan muutoin! Siinä sitten meillä oli yleensä yksi koira ja kaksi kissaa seuraamassa tätä hanketta. Yhdellä kerralla oli kaksi koiraa ja kaksi kissaa.

Kerran juoksin paniikissa pesemään Zellan naamaa, kun sillä oli maalia nenän päässä. Toisella kerralla Zella kipitti pulpetin ylitse, kun maali oli vielä märkää. Nappasin Zellan kainaloon ja juoksin pesemään sen kaikki tassut. Kutila puolestaan alkoi paikata maalipintaa, ja hänen avovaimonsa Sini hinkkasi hopeisia tassunjälkiä lattioilta!


Niin se pulpetti sai uuden elämän. Siitä tuli kauniin värinen, ja pidin ne uudistetut saranat mustina. Pistin saranat muuten ihan itse paikoilleen: ensimmäiseksi tietenkin ihan päin metsiä. Ja voin kertoa, että huonekaluilla ei selvästikään ole ainakaan ennen vanhaan ollut niin väliä, että ovatko ne symmetrisiä vai ei. Meinaan, että jokainen sarana oli erilainen! Kaikkea en ruvennut korjaamaan. Jalkojen tuessa näkyy edelleen kulumaa, joka oli muovautunut siihen vuosien saatossa, kun oppilaat ovat siinä istuneet. Sisäosia en halunnut maalauttaa. Sillä pulpetilla on mustepullopidikkeet, ja joskus toiseen pulpettiin on kaatunut paljonkin mustetta. Pulpettien sisäkansista löytyy edelleen pienten lasten piirustuksia. Ja enhän minä vain voinut maalata piiloon Kyöstin, Juuson ja Erkin nimikirjoituksia!


Siinä vaiheessa, kun maalaaminen oli vielä kesken, tulin jutelleeksi isäni kanssa tästä. Että ukin ja mummin torppa oli myyty, ja että entisöin sitä pulpettia.
"Oletko tosissasi? Että se pulpetti on sun luona?" isä nauroi.
Ei se meinannut uskoa. Sitten hän kertoi, että hän oli sen pulpetin sinne autotalliin tuonut. Hakenut sen lakkautetusta kyläkoulusta. Kun hänen piti se entisöidä ja tehdä siitä minulle ensimmäinen koulupöytä. Mutta sitten se oli vain jäänyt. Ja sitten hän oli ajatellut, että se pulpetti olisi minulle jo liian pieni.

Katinkontit, hyvin minä siihen mahdun! (Mahdun – ihme kyllä – istumaan myös siihen taaperoille tarkoitettuun punaiseen keinutuoliinkin.) Nyt se pulpetti on työpöytänäni – vihdoinkin. Eihän se odottanut, kun melkein kaksikymmentä vuotta siellä kylmässä autotallissa. Mutta nyt sillä on edessä paremmat päivät. Ihan niin kuin myös kirjoituskoneella, kahvipannulla, öljylampuilla ja monella muulla tavaralla!

Alun perin tarina on kirjoitettu Laitilan murteella 8/2019