23. elokuuta 2016

Taaperon taivas



Katosta roikkuu vaatteita ja lakanoita,
lattialla saa olla paljon tavaroita.
Ei ole pakko syödä eikä nukkua,
valtavaan legolinnaan voi piiloutua.
Paljon naurua, ei yhtään surua,
kiipeäminenkin on sallittua.

Hissin nappuloilla ja hellan nupeilla leikitään,
kaukosäätimiä ja katkaisimia rämpytetään.
Musiikki pauhaa ja pallomereen uppoutuu.
Taputuksia saa aina, kun onnistuu.

Huikeita liukumäkiä ja keinuja,
joka puolella vilistää minioneja.
Hiekkakakkuja tarjotaan vieraille,
ja tarroja liimataan kaikkialle.
Kukaan ei komenna eikä määrää:
seiniin ja lattiaankin saa piirtää.

Juodaan vaapukkamehua ja syödään tappileipiä,
tanssitaan Leipuri Hiivaa ja Hämä-hämä-häkkiä.
Katsellaan pyykkien pyörimistä koneessa
ja käydään ulkona hyppimässä sateessa.

Niin ja äiti ja isä ovat koko ajan kotona,
nostamassa ilmaan ja antamassa vauhtia.

16. elokuuta 2016

Riemuvoitto

Vilma oli tyytyväinen, että oli suostunut lähtemään Annin ja Mikon mukaan, vaikkakin kuskin pestissä. Mökkibileet hänen vanhassa kotikaupungissaan eivät olleet houkutelleet, mutta Anni ja Mikko olivat inttäneet niin kauan, kunnes Vilma oli suostunut lähtemään mukaan. Häneltä tämä oli jo melko spontaania toimintaa. Vilma kävi harvoin porukoillaan ja silloin kun hän kävi, hän ei juuri koskaan liikkunut missään. Nyt hän istui Annin kanssa mökin taaimmaisessa nurkassa, ja vähän väliä joku kaveri, tuttu tai puolituttu tuli hyvässä hengessä morottamaan. Tämä oli Vilmalle täysin uutta. Vaikka hän oli ulospäinsuuntautunut persoona, kotipaikkakunnallaan hän taantui aina araksi ja hiljaiseksi erakoksi.

Mökki oli iso ja siellä oli kymmeniä ihmistä. Aina, kun tuvan ovi avattiin, sisään viilsi viileä pakkasilma. Joka kerta Vilma katsoi ovelle, että laittaako joku sen kiinni vai käykö hän itse laittamassa. Tuvassa oli paljon hälinää. Parin pitkän pöydän ääreen oli kokoontunut humalaisia nuoria ja musiikki pauhasi. Neljä tyttöä tanssi takan edessä ringissä. Ne taisivat olla alaikäisiä. Jotkut olivat saunomassa, ja ulkona oli jatkuvasti porukkaa tupakalla. Suurin osa mökillä olijoista oli kuitenkin jotain 18-20-vuotiaita.
          Tupaan pyyhälsi kylmä viima, kun ovi avautui taas. Sisään astui kolme jätkää kantaen kaljakoppia. Sebu, Tone ja Rasse. Joku sulki oven heidän perästään, mutta Vilmalle jäi kylmät väreet.
          ”Mitä nuo täällä tekee? Ei ole totta. Pitää lähteä. Hengitä. Sisään. Ulos. Sisään. Ulos. Suostuisiko Anni ja Mikko jo lähtemään? Tai jos lähden nyt ja tulen hakemaan ne myöhemmin? Pitää katsella muualle, älä kiinnitä niihin huomiota. En välitä. Välinpitämätön. Ehkä ne ei muista mua. Ehkä ne ei tunnista mua... Ei. En pysty.”

”Mun pitää lähteä”, Vilma kuiskasi Annille.
          ”Mitä nyt?”
          Vilma nyökkäsi ovea kohti. Sebu, Tone ja Rasse kävelivät keittiöön. Tonella näytti olevan päässään sama lippis kuin yläasteella. Hänellä oli myös edelleen raivostuttavan flegmaattinen tapa kävellä. Hän laahusti huonoryhtisenä. Hänen farkkunsa roikkuivat niin alhaalla, että se taisi vaikuttaa ryhtiinkin. Ja housut roikkuivat varmaan siksi, että hän oli pelkkää luuta ja nahkaa. Vilma oli yllättynyt, että Sebu oli pukeutunut kauluspaitaan, mutta tämän rikkinäiset ja likaiset farkut paljastivat, ettei Sebusta ollut mitään siistiä tai muotitietoista yksilöä tullut. Rasse oli lihonnut entisestään. Hän alkoi olla yhtä paksu kuin pitkä. Silmän aluset olivat niin mustat, että Rasse ei varmaan nukkunut enää lainkaan. Vilma mietti jo yläasteella, että pojat varmaan pilaisivat elämänsä alkoholilla ja huumeilla. Tone, joka oli kuin luuranko, näytti ainakin siltä, että päihteet olivat vieneet hänet mukanaan.

Vilma oli ollut taas ruokatauon yläasteen toisessa päädyssä vessassa, kaukana kaikesta. Hän oli istunut vessan lattialla, lukenut kirjaa ja miettinyt, että lähtisikö kotiin vai kävelisikö matematiikan luokille. Vilma oli lintsannut eilen neljä tuntia ja edellispäivänä kaksi tuntia. Hän tiesi, että hänen pitäisi mennä tunnille. Hänellä ei riittäisi näin paljoa poissaoloselityksiä yhdelle viikolle, vaikka äidin nimikirjoituksen hän oli oppinut kopioimaan jo aikoja sitten.
          Rinnasta pisti ja henkeä ahdisti, kun Vilma lähti vessasta. Hän päätti kiertää rappukäytävän kautta tunnille välttääkseen aulan, jossa hänen kiusaajansa yleensä istuskelivat. Portaikossa tuli kuitenkin vastaan Sebu ja Tone. Katse maahan suunnattuna Vilma yritti ohittaa pojat, mutta Tone astui hänen eteensä:
          ”Mitä pikkuhuora?”
          Vilma ei tiennyt miten pääsisi tilanteesta pois.
          ”Etkö kuule? Onko sulla mälliä korvissakin?” Tone ilkkui, kun Vilma pysyi vaiti.

Pojat haukkuivat häntä huoraksi, jakorasiaksi, luntuksi ja lutkaksi. Vilma ei koskan katsonut heitä silmiin. Hänet ympäröi poikien tupakan katkuinen, tunkkainen ja ällöttävä haju, joka oli yritetty peittää suihkutettavalla deodorantilla.
          ”Mitäs pojat täällä huutelee?” historian opettaja tuli rappusia alas.
          Sebu ja Tone jatkoivat matkaansa naureskellen.
          ”Vilma, haluaisitko puhua tästä?” opettaja kysyi.
          Koulun kello pärähti soimaan. Vilma pudisti päätään ja kipitti lähimpään vessaan. Hän romahti lattialle istumaan ja haukkoi happea. Hän ei saanut henkeä. Hän avasi pöntön kannen ja yökki. Mitään ei tullut. Hän halasi polviaan ja tärisi. Itku tuli niin kovalla paineella, että hän painoi suunsa hihaansa vasten, ettei kukaan ohikulkija kuulisi hänen itkevän.
          ”En jaksa tätä. En jaksa”, hän ajatteli.

Vilma katseli vessan valkoista tiiliseinää ja yritti kerätä itsensä. Seinä oli täynnä kirjoituksia. Vilma oli lukenut niitä aikaisemminkin. Tämä oli se vessa, jossa luki peilin vieressä pienellä: ”on lutka”. Tekstin yläpuolella oli musta suttu. Vilma oli pari viikkoa sitten peittänyt oman nimensä.
          Hän päätti odottaa vessassa niin kauan, että hälinä koulun käytävällä loppuisi. Sitten hän lähtisi kotiin. Oli parempi lähteä koulusta silloin, kun muut olivat tunneilla. Silloin koulumatkan saisi olla rauhassa.
          Viimeksi viikko sitten, kun Vilma oli kävellyt koulusta kotiin, mopoauto oli hiljentänyt hänen vierelleen. Sebu ja Rasse olivat avanneet ikkunan ja huudelleet muun muassa, että ”Kenelle jätkälle se mahtaa tänään mennä jyystämään?” ja ”Paljonkohan sillä on tauteja?”
          Eivätkä pojat koskaan välittäneet siitä, paljonko heidän kiusanteollaan oli todistajia. Pari kuukautta sitten he olivat huudelleet kaupassa, vaikka Vilma oli ollut siellä isovanhempiensa kanssa.

Annin vastahakoisuudesta huolimatta Vilma etsi takkinsa penkin alta ja lähti pujottelemaan humalaisten seasta ovea kohti, mutta takan edessä hän kuuli pitkästä aikaa Sebun äänen.
          ”Hei, etkö sä ole Vilma?”
          Vilma hätkähti. Aivan kuin jokin näkymätön voima olisi tempaissut hänestä ilmat pihalle.
          ”Joo”, hän vastasi nopeasti ja yritti jatkaa matkaansa.
          ”Mitä sulle kuuluu?”
          ”Mitäh?”
          ”Niin, mitä sulle kuuluu?”
          Vilma alkoi täristä ahdistuksesta ja ajatukset alkoivat käydä ylikierroksilla:
          ”Mitä se yrittää? Miksi se tuollaista kysyy? Mitä helvettiä täällä tapahtuu? Mun pitää päästä pois. En saa happea.”

Vilma päätti yrittää peittää ahdistuksensa. Hän turvautui yli-itsevarmuuteen. Hänhän oli kaunis, hyvä tyyppi, hauskakin ja sentään saavuttanut elämässään jotain. Ja kun hän oli muuton myötä päässyt pois pienistä piireistä, hän oli uskaltanut olla taas oma ulospäinsuuntautunut itsensä. Suuta kuitenkin kuivasi, kun hän kertoi vähän ylpeillen asuvansa nykyään pääkaupunkiseudulla, opiskelevansa yliopistossa englantia ja tekevänsä vielä töitäkin koulun ohella.
          ”Vau. Hei tosi hienoa. Tiesin aina, että sussa on potentiaalia”, Sebu vastasi.
          Vilma ei saanut sanaa suustaan. Hän oli liian hämillään. Eikä hän halunnut tietää, mitä Sebulle kuului.
          Sebu jatkoi naureskellen:
          ”Hei muistatko vielä yläasteelta sen jutun...”
          ”Joo”, Vilma keskeytti.
          Hän tiesi tarkalleen, mistä Sebu oli puhumassa.
          ”Taisin olla aika urpo silloin. Mut hei Vilma, ne nyt oli vaan läppää. Musta sä oot aina ollut tosi kaunis.”
          ”Jaa. Kiitos”, Vilma vastasi itsevarmasti, vaikka pään sisällä oli miljoona kysymys- ja huutomerkkiä. Sebu ei näyttänyt olevan yhtään perillä siitä, millaista tuhoa hän oli tehnyt.
          ”Haluaisitko sä joskus lähteä kahville?”
          ”Mitäh?” Vilma päästi suustaan, ennen kuin ehti harkita äänensävyään.
          Sebu nojautui lähemmäs Vilmaa ja kysyi uudestaan:
          ”Niin. Haluaisitko? Olisi kivaa jutella enemmänkin. Ihan kahden kesken.”
          Sebun hampaat olivat värjäytyneet tupakanpoltosta. Hän haisi yhtä vastenmieliselle kuin vuosia sitten.
          ”En. En halua”, Vilma vastasi tyynesti ja yritti peittää hymynsä, joka puski huulille. Harva pääsee antamaan pakit entiselle koulukiusaajalleen.
          ”No mutta kukas se täällä!” Tone ilmestyi jostain.
          Vilma hymähti ja kääntyi lähteäkseen. Tone nappasi häntä kädestä.
          ”Älä nyt vielä lähde!”
          Ahdistus ja inho lävistivät Vilman.
          ”Päästä. Irti.”
          ”Okei, okei, älä nyt suutu”, Tone nauroi.

Vilma, odota!” Sebu juoksi Vilman perään pihalla.
          ”Mitä vielä?” Vilma kääntyi ympäri.
          ”Sori ton Tonen takia. Meillä jäi vähän juttu kesken... Etkö lähtisi kahville?”
          ”En. En ikinä.”
          ”Miksi et?” Sebu oli selvästi yllättynyt.
          Vilmaa kihelmöi, kun veri kohisi hänen suonissaan.
          ”Koska sä teit mun elämästä niin kauheeta helvettiä”, hän tiuskaisi.
          Sebu tuijotti Vilmaa hämmentyneenä:
          ”Ei kai me nyt niin pahoja oltu...”
          Vilma oli niin raivoissaan, että hänen olisi tehnyt mieli täräyttää Sebua jakkaralla. Sitten hän näki Tonen löntystävän kaljatölkki kädessään heitä kohti. Tone taisi olla edelleen Sebun perävaunu.
          ”Mikäs täällä on homman nimi? Läheks sä painaa tota muijaa?” Tone virnuili.
          Se oli vika niitti.
          ”Muijaa? No nyt oli vähän turhan nätisti sanottu! Enkö mä olekaan huora? Horo? Lutka?” Vilma korotti ääntään.
          ”Tone, ole kerrankin hiljaa”, Sebu käskytti.
          ”Mitä vittua toi nyt ragee?”
          Vilman yllätykseksi Sebu puolusti häntä:
          ”Taidettiin olla aika ilkeitä silloin yläasteella.”
          ”No vitut oltu. Kaikkihan tuon miesseikkailuista tiesi.”

Ensimmäistä kertaa ikinä Vilma uskalsi räjähtää Tonelle. Todennäköisesti siksi, että hän tiesi seuraavaksi nousevansa autoon ja ajavansa pois. Hän ei välttämättä enää koskaan näkisi kiusaajiaan.
          ”Mä olin jumalauta neitsyt, kun te aloitte vainota mua! Ja mä yritin kuusi vuotta sitten tappaa itseni teidän niin sanotun läpän takia. Tai ei, en yrittänyt tappaa. Mä vain otin kipu- ja mielialalääkkeitä siinä toivossa, että saisin lopetettua sen olon, jonka te aiheutitte mulle. Ja viime vuoteen asti kävin psykologilla kaiken sen paskan takia!”
          Nyt Tonekin hiljeni, vihdoin.
          ”Ai, eikö irtoa enää läppää? Mä vietin melkein koko ylästeen ajan välitunnit vessassa lukkojen takana ja ruokalassa en käynyt koskaan!” Vilma raivosi.
          Tone oli kuin puulla päähän lyöty, ja Sebu tuijotti Vilmaa silmät pyöreinä.
          ”Sori Vilma”, Sebu sanoi hiljaa.
          ”En halua tietää, mitä teille kuuluu tai minkä takia olitte, tai olette varmaan edelleen, sellaisia persereikiä. Toivottavasti ei nähdä enää koskaan, moikka”, Vilma tylytti ja lähti autolle.

Hän istuutui autoon ja katsahti taustapeilistä poikia. Hän oli varma, että Sebu ja Tone jäisivät naureskelemaan hänen peräänsä. Mutta ei. Pojat, joita hän oli pelännyt enemmän kuin mitään, näyttivät nyt ihan ressukoilta.
          Vilma hymyili itsekseen, käynnisti auton ja lähti ajamaan. Hän kuitenkin pysähtyi ensimmäiselle bussipysäkille. Hän nousi autosta ja katsoi mustaa taivasta, joka oli koristeltu kimaltelevilla tähdillä. Hänen oli pakko huutaa innostuksensa ja helpotuksensa ulos. Lämpimät kyyneleet vierivät hänen pakkasesta kylmettyneille poskilleen. Hän oli miettinyt vuosia, mitä sanoisi kiusaajilleen.
          Vihdoinkin hän oli päässyt sanomaan sanottavansa.
Kirjoja, lankoja, leluja, toimisto- ja askartelutarvikkeita. Langat nyt -20%!