25. toukokuuta 2017

Aikasilmukka

Ihan mieletön fiilis. Musiikki soi täysillä, ja jokainen biisi kuulostaa mahtavalta. Kulautan siiderini loppuun, ja Laura ojentaa takapenkiltä minulle oluen. Aurinko on laskenut, taivaanrannassa näkyy vielä violetti raita. Pidämme ikkunoita auki, vaikka autossa ei olekaan enää paahtavan kuuma. Lauran poikaystävä Vili on noussut takapenkillä seisomaan, ja hänen ylävartalonsa on kokonaan ulkona ikkunasta. Mitä kovempaa Konsta painaa kaasua, sitä enemmän me huudetaan innostusta ulos. Viikon päästä on valmistujaiset ja sitten kesäloma alkaa. Elämä alkaa.

Pistän pääni ulos ikkunasta ja yritän huutaa ilmavirtaa vastaan. Konsta kaahaa asfalttitiellä, jota ympäröi pellot ja metsät. Siellä sun täällä näkyy omakotitaloja. Meidän huuto, laulaminen ja musiikin soittaminen herättää varmasti kaikki, jotka tällä suunnalla asuvat. Mua itkettää, kun oon niin onnellinen. Innoissani. Tää on mulle eka kesä täysi-ikäisenä. Jos me saadaan Lauran kanssa samalta paikkakunnalta opiskelupaikat, niin me muutetaan kimppaan. Tai jos vain jompikumpi saa opiskelupaikan, niin toinen muuttaa sit mukana. Se on varmaa, että me lähdetään tästä tuppukylästä yhdessä. Tehdään elämästä just sellasta, kuin halutaan. Tehdään, mitä halutaan!

Yhtäkkiä edessäpäin näkyy vastaantuleva auto, joka seilaa keskellä tietä.
          ”Varo tota! Mitä vittua toi tekee?” kuulen Vilin huutavan, kun tämä istahtaa takaisin takapenkille.
          Meillä on vauhtia yli sata kilsaa tunnissa, kun Konsta lähtee jarruttamaan. Vastaantuleva auto soljuu omalle kaistalleen, ja ehdin jo luulla, että pääsemme nippanappa tämän ohi. Sitten auto yllättäen notkahtaa keskemmäksi tietä. Automme etukulma kosahtaa vastaantulijan puskuriin.

Kaikki tapahtuu äkkiä. Kuuluu kova ääni. Seuraavaksi tajuan, että meidän auto on ojassa. Päätäni jomottaa, ja näen rikkoutuneen tuulilasin edessäni. Se on ihan paskana. Niin sirpaloitunut, ettei siitä näe läpi. Pieniä lasinsiruja on jopa sylissäni. Sadasosasekunnissa muhun iskee paniikki. Ja samassa tajuan, että penkkini on melkein kiinni kojelaudassa. Mun pitää ujuttautua ulos autosta.
          Samantien kun pääsen jaloilleni, mua alkaa pyörryttää. Vili on jo noussut autosta ja nappaa mut heti tiukkaan halaukseen. Rintakehäni jyskyttää ja päässäni heittää. Yritän parhaani mukaan pysyä tajuissani.
          ”Onks kaikki elossa?” Vili huutaa.
          Mua vihlaisee sydämestä. Tajuan, että olimme juuri sellaisessa rytikässä, että joku olisi voinut kuolla. Näen Konstan nousevan hitaasti auton toiselta puolelta, mutta Laura makaa takapenkin jalkatilassa. Elottomana. Huimaukseni katoaa hetkessä. Ajatukset pätkivät.
          ”Laura! LAURA!?” huudan takapenkin avoimesta ikkunasta.
          ”Vastaa jotain. Näytä elonmerkkejä. Ole elossa.”
          Huudan jätkille jotain sykkeestä ja hengityksestä. Ryntään takaisin etupenkille etsimään puhelintani. Mulla oli puhelin kädessä tai sylissä, ennen kuin tapahtui mitään.
          Kännykkäni löytyy jalkatilasta. Näyttö on rikkoutunut, mutta puhelin toimii silti. Painelen 112 ja puhelin alkaa hälyttää. Tajuan, että mä joudun ihan oikeasti soittamaan hätäkeskukseen. Tässä on käynyt niin pahasti, että pitää soittaa hätänumeroon. Tuntuu epätodelliselta.

Kun hätäkeskuksesta vastataan, koko tilanne kaikkine kammottavine yksityiskohtineen iskee tajuntaani. Rupean parkumaan. Sellaista hysteeristä, henkeä ahdistavaa itkuhuutoa. Mä suorastaan ulvon. Ja pelkään ihan helvetisti.
          Hätäkeskuksesta yritetään rauhoitella, mutta en kykene lopettamaan itkemistä. Itkeminen ja huutaminen sattuu keuhkoihin. Pojat huutavat, että Laura hengittää. Se on elossa. Jostain syystä itkuni vain yltyy.
          ”Laura tarvitsee apua. Nyt pitää olla reipas. Vahva.”
          Olen usein käyttänyt kielikuvaa: ”kuin norsu istuisi päälläni”. Nyt se tuntuu todellisemmalta kuin koskaan. Yritän tsempata. Vastailen hätäkeskuksen kysymyksiin Laurasta. Sieltä kysytään, miten onnettomuus tapahtui. Tajuan vasta sitten, että onnettomuudessa oli toinenkin auto. Kiipeän ojasta tielle ja näen kauempana toisella puolella tietä ruosteisen koslan. Konsta juoksee autolle ja huutaa jo matkalla:
          ”Siellä on vain yksi!”
          Meinaan juosta autolle, mutta pysähdyn kuin seinään. Jokaisen askeleen tömähdys tuntuu rusahdukselta rintakehässäni. Selostan hätäkeskukselle toisesta autosta. Kuski on ilmeisesti ok.

Lääkärihelikopteri laskeutuu viereiselle pellolle. Laura makaa tajuttomana takapenkillä. Silitän hänen hiuksiaan. Hänessä on paljon syviä haavoja, ja otsassa on todella hurjannäköinen vekki.
          ”Sä saat pian apua. Laura. Kuuletkohan sä mua... Laura, älä kuole. Ole kiltti”, kuiskin ja kyyneleet kihoavat silmiini.
          Laura lähtee helikopterin kyydissä, ja meidät muut viedään ambulansseilla lähimpään ensiapuun. Rintakehääni kiristää. Pelottaa niin paljon, että tärisen. Koko kroppa tutisee. Aivan kuin minulla olisi ylitsepääsemättömän kylmä. Nyyhkytän ja niiskutan koko ambulanssimatkan. Kävelen itse ensiapuun sisälle. Liikkuessani tuntuu siltä, kuin jokin lihas rinnassani haluaisi revetä ja murtaa rintalastani.

Vanhempani ryntäävät ensiapuun. Äiti soittelee vähän väliä Lauran äidin kanssa. Lauran vanhemmat ovat siellä sairaalassa, mihin Laura on viety, mutta he ovat saaneet hyvin vähän tietoa. Tärisen kokonaisvaltaisesti maatessani ensiavun pedillä. Käyn röntgenissä ja paikattavana. Aika matelee. En tiedä, mitä tapahtuu seuraavaksi.
          ”Milloin pääsen kotiin? Missä Laura on? Onko Laura tajuissaan? Voisinko soittaa hänelle? Mitä jos en olisi pyytänyt Lauraa mukaan? Lauralle ei olisi käynyt mitään. Mitä jos olisin sanonut Konstalle jo aikaisemmin, että hänen pitäisi hidastaa? Mitä jos olisimme ajelleet vain taajama-alueella? Mitä jos emme olisi lähteneet mihinkään?”

Käyn vaivalloisesti vessassa. Hätkähdän, kun näen itseni peilistä. Silmäni ovat turvonneet itkusta, ja pieniä ruhjeita on siellä täällä, jopa kasvoissa. Rintakehäni on todella kipeä. Siihen on tulossa iso mustelma. Mietin, että tulen näyttämään valmistujaiskuvissani hakatulta kapinalliselta. Vili joutuu ainakin jäämään yön yli sairaalaan. Hänellä ja Lauralla ei ollut ollut turvavyötä, koska he olivat roikkuneet vähän väliä ulkona ikkunasta.
          Konsta taitaa olla shokissa. Hän kertoi vain lyhyesti toisen auton kuljettajan olevan mies, ehkä 70-vuotias, tai todella vanhan näköinen 50-vuotias. Ja mies oli kännissä kuin käki. Olen raivoissani. Vitun rattijuoppo.
        Kuluu monta tuntia, kunnes minut päästetään vihdoin kotiin. Rintakehäni on vain ruhjeilla turvavyön takia. Lääkärin mukaan ilman turvavyötä olisin lentänyt tuulilasista läpi vähintään konepellille. Todennäköisesti jopa pidemmälle.

Isä taluttaa minua autolle, kun äidin puhelin soi. Kello on kolme yöllä, joten sen on pakko olla Lauran äiti. Pysähdyn ja katson kysyvästi äitiin. Äidin ilme näyttää huolestuneelta. Pysähtyneeltä.
          ”Noh? Onko se Lauran mutsi? Mitä? Kerro?!”
          Äiti katsoo minua. Hänen silmänsä ovat kyyneleiden peittämät. Hän pudistaa hitaasti päätään.
          ”Mitä?! Käytä sanoja!”
          ”Laura... Laura ei... Ei selvinn...”, äiti purskahtaa itkuun. ”La-Laura ei selvinnyt.”
          Tuntuu, kuin haarukka olisi isketty voimalla sydämeeni. Haukon happea, mutta en saa henkeä. Päässä heittää ja jalat pettävät altani. Lyyhistyn maahan. Puhkean huudon ja itkun sekaiseen mylvintään.

______________________________


Viikko onnettomuuden jälkeen minä sain valkolakin päähäni. Viikko siitä eteenpäin, ja saatoimme Lauran haudan lepoon. Parhaan ystäväni, jonka olin tuntenut 2-vuotiaasta asti. Ihmisen, joka oli tuntenut minut paremmin kuin minä itse.
          Minä ja Laura emme lähteneet yhdessä tästä tuppukylästä. Laura ei edes valmistunut. Mutta minun oli pakko lähteä. Kotipaikkakuntani oli täynnä muistoja Laurasta. Ehkä minä lähdin karkuun, jotta saisin jatkettua elämääni. Mutta tiesin, etten voisi elää Laura-muistojen keskuksessa. Kävin kuitenkin vanhemmillani muutaman kerran vuodessa. Kohtasin mielestäni ihan tarpeeksi usein niitä kipeitä muistoja.
          Valmistuin tradenomiksi, tein töitä, tapasin mieheni. Perustin oman kenkäkaupan. Saimme kaksi lasta. Ostimme talon lasten ollessa pieniä. Ihanalta idylliseltä alueelta, jossa asui paljon muitakin lapsiperheitä. Akseli oli nyt 14 vuotta, Amelia 10 vuotta. Amelia oli saanut nimensä Lauralta. Hänen toinen nimensä oli ollut Amelia.

Eräänä toukokuisena viikonloppuna olimme vierailemassa vanhempieni luona. Samaisena viikonloppuna tuli 20 vuotta Lauran poismenosta. Minun oli vieläkin vaikea käyttää k-sanaa Laurasta puhuessa. Kuolema. Kuollut. Kuoli. Hirveä sana.
          Ulkona oli upea aurinkoinen päivä. Minä, Amelia ja äitini lähdimme ostamaan jäätelötötteröt ja kiertelimme kävellen pientä kotikaupunkiani. Amelia oli kuullut niin paljon Laurasta tarinoita, että Laura-täti oli hänelle tutumpi kuin oma kummitäti tai isänsä siskot. Kävimme varta vasten vanhan päiväkotini pihalla. Näytin Amelialle, jälleen kerran, paikan, jossa keinut olivat ennen olleet. Niissä keinuissa olimme istuneet Lauran kanssa 35 vuotta sitten, ja Laura oli opettanut minut sanomaan r-kirjaimen.
          Kävellessämme pienen kotikaupungimme pölyisiä katuja, muistoja tulvi mieleeni jatkuvasti:
          ”Tuossa kadunkulmassa tapasimme usein, kun lähdin Lauraa vastaan. Tuonne katolle kiipesimme monta kertaa salaa. Tässä kohtaa kävelimme 13-vuotiaina, kun minut jätettiin ensimmäistä kertaa. Tekstarilla. Tuossa leikkipuistossa maistelimme salaa ensimmäisiä siidereitä. Tuossa kaupassa kävimme jatkuvasti ala-asteikäisinä, koska siellä oli usein irtokarkit alennuksessa. Ja tuossa oli ennen kahvila, jossa hengasimme usein, kun Laura alkoi 17-vuotiaana seurustella Vilin kanssa.”

Iltasella lähdin yksin käymään hautausmaalla. Vuosipäivä oli vasta huomenna, mutta en halunnut törmätä Lauran sukulaisiin. Pelkäsin tuottavani Lauran äidille ja isälle surua pelkästään elossa olemisellani.
          ”Tämän ikäinen teidän tyttönne nyt olisi. Teillä olisi jo varmaan lapsenlapsiakin. Mutta ei ole ei. Ei ole edes tytärtä. Minä jäin henkiin. Hän ei.”
          Hautakivi oli kauniilla paikalla ja hyvin hoidettu. Lauran vanhemmat kävivät siellä varmasti joka päivä. Kyykistyin ja asettelin kukat ja kynttilän hautakiven ääreen.
          ”Kerrankin osutaan tähän samaan aikaan”, kuului miehen ääni.
          ”Vili?” nousin ylös.
          ”Kukas muukaan”, hän virnisti.
          Emme olleet tavanneet vuosikausiin. Oli niin paljon puhuttavaa. Olimme kuitenkin joskus olleet läheisiä. Lauran ansiosta. Mutta onnettomuuden jälkeen yhteydenpito oli hiipunut ja lopulta loppunut kokonaan. Lähdimme kahville ja kerroimme, mitä vuosien aikana oli tapahtunut. Vili oli naimisissa, yhden lapsen isä, ja hän asui vain tunnin ajomatkan päässä.

”Oletko kuullut Konstasta?” Vili kysyi.
          En ollut. Tiesin vain, että onnettomuuden jälkeen Konsta oli ollut todella pahassa shokissa. Olin ajatellut, että hän tarvitsisi jonkun muun tukea. Ei minun. Minä olin tyttö, jonka paras ystävä oli kuollut, kun hän oli ollut ratissa. En syyttänyt Konstaa onnettomuudesta, mutta olin hakenut häneen etäisyyttä. Olin ajatellut, että minun olemassaoloni muistutti häntä vain tapahtuneesta. Vili puolestaan oli yrittänyt saada Konstaa jaloilleen. He olivat olleet parhaita ystäviä silloin parikymmentä vuotta sitten. Siksi Konsta oli silloin lähtenyt kuskiksemme.
          Mutta Konsta oli hakeutunut koko ajan enemmän omiin oloihinsa. Kymmenisen vuotta sitten hän oli ostanut maalta torpan. Hän ei ollut lähtenyt edes pois kaupungista. Hän ei ollut lähtenyt kipeitä muistoja pakoon, toisin kuin minä.

Seuraavana aamuna lähdin käymään maalla. Sain Vililtä Konstan osoitteen. Tämä olisi pitänyt tehdä jo aikaisemmin, mutta olin ollut niin pitkään surun murtama ja kieriskellyt vain omassa tunnemyrskyssäni. En ollut ajatellut, että Konsta olisi jäänyt potemaan loppuelämäkseen syyllisyyden tuskaa. Tottahan se oli, että Konstalla oli ollut ylinopeutta. Mutta ennemmin syytin rattijuoppoa.
          Ajoin poispäin kaupungista. Kaarroin sille tielle, jossa onnettomuus tapahtui vuosia sitten. Olin monesti käynyt onnettomuuspaikalla. Nyt en ollut käynyt pitkään aikaan. Itku kuristi kurkkuani, kun ajoin tuttujen maisemien läpi.

Konsta oli todellakin piilossa maailmalta. Menin koputtamaan matalan tiilitalon ovea. Ovi raottui vähän.
          ”Moi! En tiedä, muistatko enää mua...” aloitin.
          ”Muistan”, miesääni vastasi kähisten.
          ”Ai! Luulin, että olisin vähän muuttunut iän myötä”, naureskelin kuivasti.
          ”Miksi olet täällä?”
          Konstan ääni oli käheä. Hän taisi sammaltaa. Oliko hän vain ryypännyt suruunsa kaikki nämä vuodet?
          ”Ajattelin... Ajattelin, että olisi kiva jutella pitkästä aikaa. Saisinko tulla sisälle?”
          ”Ei. Ei ei ei.”
          ”Konsta? Älä nyt viitsi!”

Pitkän suostuttelun jälkeen Konsta suostui tulemaan pihalle. Miehen astuessa valoon, näin hänet kunnolla. Hän oli järkyttävän vanhan näköinen. Hän oli niin ryppyinen, ruskettunut ja ryytynyt, että hän olisi voinut olla minua parikymmentäkin vuotta vanhempi.
          ”Näin Vilin eilen. Siksi... Siksi tuli mieleen... Niin. Tiedäthän sä Konsta, että en mä ole koskaan syyttänyt sua siitä, mitä tapahtui?”
          ”Tiedän.”
          ”Eikä kukaan muukaan.”
          ”Vai niin.”
          En tiennyt, miten jatkaa keskustelua. Konsta oli todella vastahakoinen. Katselin ympärilleni ja totesin sitten:
          ”Hienot maalaismaisemat sulla täällä.”
          ”Mä tiesin, että sä tulet”, Konsta töksäytti.
          Nyt kuulin selvästi, että hän sammalsi.
          ”Mitä?”
          ”Tiesin. Että tulet. Tänään.”
          ”Kertoiko Vili?”
          ”Ei. Ei ei”, Konsta sanoi ja istahti huteralle puutarhatuolille.

Istahdin viereiselle tuolille ja katsoin häntä kysyvästi.
          ”Se rattijuoppo. Se, jonka kanssa kolaroin. Se kertoi”, Konsta sammalsi.
          ”Mit... Mitä sä nyt selität? Mistä se olisi voinut tietää? Enhän mä edes tiedä, kuka se on. Mistä se mut ja mun tekemiset tietäisi?” naureskelin.
          Konsta taisi olla niin juovuksissa, ettei ehkä itsekään tajunnut, mitä selitti.
          ”Silloin, kun mä juoksin katsomaan sinne toiseen autoon. Se kuski. Se olin minä. Minä vanhana äijänä.”
          ”Mitääh?” repesin nauramaan, mutta Konsta pysyi vakavana.
          ”Se sanoi, että tasan kahdenkymmenen vuoden päästä sinä tulet kylään. Ja kun sinä lähdet, minä lähden sinun perään. Mutta minä... Minä...”
          ”Konsta...”, laitoin käteni hänen reidelleen ja jatkoin kannustavasti: ”Miten sinä voisit ajaa sen onnettomuuden, itsesi kanssa? Se tapahtui kaksikymmentä vuotta sitten... Nyt olisi korkea aika jatkaa eteenpäin. Jooko?”
          ”Sinä et tajua. Et tajua!” Konsta sanoi kuulostaen todella känniseltä.
          ”Mitä minä en tajua...” kysyin.
          ”Se on aikasilmukka. Sitä ei voi estää. Siinä on aukko. Ulottuvuuden aukko.”
          Olin aivan pihalla. Aivan kuin olisin yrittänyt keskustella politiikasta tai verotuksesta taaperoikäisen kanssa.
          ”Paljonko sä olet juonut? Tai milloin olet viimeksi ollut selvinpäin?” kysyin suoraan.
          ”Ei. Ei ei. Jos en aja, tämä todellisuus palaa poroksi. Lakkaa olemasta. Sen pitää tapahtua. Se tapahtuu kuitenkin.”
          ”Niin, että kun minä lähden tästä, niin sinä lähdet myös ja ajat johonkin aikakoneeseen ja puff, menet ajassa 20 vuotta taaksepäin? Voi Konsta”, hymähdin.
          ”Katso tuonne talon nurkan taakse!” Konsta mesosi. ”Onko tuttu auto? Onko?!”
          Kävin kurkkaamassa nurkan taakse. Auto oli hyvin samantyyppinen auto, kuin se rattijuopon auto, jonka kanssa kolaroimme nuorina. Se saattoi olla samanmerkkinenkin. Yhtä ruosteinen ja lommoinen se ainakin oli.
          Oloni oli haikea ja surullinen. Miksen ollut aikaisemmin tajunnut, että Konsta oli seonnut tyystin? Hänellä oli jokin ihme päähänpinttymä onnettomuudesta ja siitä rattijuoposta. Hän oli alkanut tehdä itse itsestään sitä rattijuoppoa. Yritin miettiä, miten saisin hänelle asianmukaista hoitoa.

Konsta jaksoi jankata vastaan. Hän oli aivan sekoamispisteessä. Päätin, että pistäisin pisteen tälle hänen touhulleen. Jos todistaisin hänen harhaluulonsa vääräksi, hän ehkä myöntäisi ongelmansa, ja suostuisi hakemaan itselleen apua.
          Myötäilin Konstan juttuja, ja pyysin lupaa käydä hänen vessassaan. En tosin käynyt vessassa, vaan päätin etsiä hänen autonsa avaimet. Ne löytyivät tuvan pöydältä. Sitten päätin lähteä. Konsta ei estellyt, vaan hoki, että: ”Näin pitää tapahtua. Näin pitää tapahtua.”
          Istuuduttuani autoon, avasin ikkunan ja huikkasin:
          ”Tulen huomenna käymään ja palautan auton avaimesi.”
          ”Mitä?! EI! EI! EI EI EI!” Konsta riehaantui.
          Lähdin ajamaan, mutta Konsta harppoi auton perässä. Kuulin hänen vielä huutavan:
          ”Et tajua, miltä on tuntunut, kun olen päivä päivältä muuttunut enemmän ja enemmän sen rattijuopon näköiseksi! ET TAJUA! SE TAPAHTUU KUITENKIN! TAVALLA TAI TOISELLA!”

Ajaessani takaisin päin, mietin, että soittaisin perille päästyäni Vilille. Minulla ja Konstalla ei ollut enää yhteisiä tuttavia. Tai Konstalla ei tainnut olla kauheasti mitään yhteyksiä ulkomaailmaan. Aurinko paahtoi täydeltä taivaalta ja lähestyin taas onnettomuuspaikkaamme. Yhtäkkiä auringonsäteet osuivat konepeltiini niin, että kirkkaus häikäisi minut tyystin. Heilautin rattia, mutta pysyin tiellä. Kun pystyin taas näkemään, tajusin, että aurinko oli laskenut. Taivaanrannassa näkyi vain violetti raita.
          ”Mitähän vittua...”
          Edessä päin näkyi vastaantuleva auto, joka kaasutti hurjaa vauhtia. Jäin tuijottamaan autoa. Se näytti aivan onnettomuusautoltamme. Yritin siristellen nähdä auton rekisterinumeron. Hetkessä tajusin ajelehtineeni keskemmäksi tietä, ja sitten rysähti.

______________________________


Havahdun, kun kuulen nuoren tytön lohduttoman itkun.
          ”Aivan kuin... Aivan kuin se olisin minä?”
          Käännän päätäni ja näen takaviistossa, kuinka Vili, 19-vuotias Vili, seisoo tienposkessa. Sydämeni tykytys humisee korvissani asti. Mitä tapahtui? Ja mitä nyt tapahtuu?
          ”Puhuiko Konsta sittenkin totta? Mutta... Mitä nyt tapahtuu? Juokseeko Konsta katsomaan, kuka ajoi toista autoa? Mitä tapahtuu, kun hän näkeekin minut? Tunnistaako nuori Konsta minut?”
          Sitten kuulen selvästi Lauran äänen.
          ”Laura on elossa! Laura ei koskaan kuollutkaan!” riemuitsen ja käännyn katsomaan uudestaan.
          Laura juoksee auton toiselta puolelta toiselle puolelle. Alan heti kyynelehtiä. Laura on elossa. Elossa!
          ”Vittu mun pää särkee!” Laura huutaa. ”Ootteko te elossa? Pitääkö soittaa 112?”
          ”MÄ EN TUNNE MUN JALKOJA!” kuulen itseni huutavan.
          Hetken riemu vaihtuu totaalisesti lamauttavaksi kauhuksi. Se on selvästi minä. 18-vuotias minä, joka huutaa.
          ”MÄ EN TUNNE MUN JALKOJA! MÄ EN TUNNE NIITÄ!” kuulen itseni kiljuvan ja itkevän hysteerisesti.
          Siirrän käteni reisilleni. Koskeakseni niitä. Käteni tuntevat farkkukankaan, mutta... Jalkani eivät tunne mitään. Puristan reisiäni. Näen, että puristan reisiäni. Kämmeneni tuntevat, että puristan. Mutta jalkani... Ne eivät tunne. Niissä ei ole tuntoa.
          ”Olenko minä halvaantunut? Halvaannuinko minä siinä kolarissa?” kauhistun, ja samassa tajuan: ”Mutta... Jos minun jalkani halvaantuivat... Miten helvetissä olen voinut ajaa autoa?!”

______________________________



Ihan mieletön fiilis. Musiikki soi täysillä, ja jokainen biisi kuulostaa mahtavalta. Kulautan siiderini loppuun, ja Laura ojentaa takapenkiltä minulle oluen. Aurinko on laskenut, taivaanrannassa näkyy vielä violetti raita. Pidämme ikkunoita auki, vaikka autossa ei olekaan enää paahtavan kuuma. Lauran poikaystävä Vili on noussut takapenkillä seisomaan, ja hänen ylävartalonsa on kokonaan ulkona ikkunasta. Mitä kovempaa Konsta painaa kaasua, sitä enemmän me huudetaan innostusta ulos. Viikon päästä on valmistujaiset ja sitten kesäloma alkaa. Elämä alkaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kirjoja, lankoja, leluja, toimisto- ja askartelutarvikkeita. Langat nyt -20%!