7. heinäkuuta 2017

Tuire

Oli vuosi 1967. Perjantai-ilta. Olavi lähti tapansa mukaan lähikapakkaan muutamalle. Pienen pitäjän ainoassa juottolassa oli aina samat naamat. Olavi istuutui baaritiskille miettimään elämän syntyjä syviä, mutta hänen huomionsa kiinnittyi väkisinkin surumieliseen neitoon. Kuppilan nurkassa istui vaisun oloinen nuori nainen. Hänellä oli repaleiset vaatteet, vähän likaiset kasvot. Tyttö taisi pyyhkiä kyyneleen silmäkulmastaan. Olavi osasi olla myötätuntoinen mies. Lisäksi neito oli kaunis. Kyllä sellaiselle kelpaisikin olla olkapäänä.
          Tyttö esittäytyi Tuuliaksi, vaikka hänen oikea nimensä oli Tuire. Hän ei ollut koskaan pitänyt nimestään. Nyt hänellä oli mahdollisuus olla joku muu. Olavi päätti tarjota tytölle yösijaa. Pääsisi raukka pesullekin.

Sinä iltana Tuulia nousi Olavin auton kyytiin, ja tämän jälkeen Tuiresta, tai sen koommin Tuuliastakaan, ei kukaan kuullut pitkään aikaan yhtään mitään. Tosin eipä häntä kukaan kaivannutkaan. Sijaiskodin vanhemmat olivat tehneet katoamisilmoituksen pari vuotta sitten, kun Tuire oli kadonnut yön aikana. Mutta aktiiviset etsinnät oli lopetettu vain muutaman kuukauden jälkeen, koska pidettiin todennäköisempänä, että Tuire oli karannut kotoa. Pohjois-Suomessa näkyi vielä siellä täällä katoamisilmoituksia, joissa oli Tuiren kuva. Mutta Tuire oli suunnannut etelään, koska tiesi, ettei hänen sijaisvanhempiaan kiinnostaisi järjestää maanlaajuista etsintää.
          Tuire oli ollut sijaisvanhemmillaan vain viisi kuukautta, joten vahvoja tunnesiteitä ei ollut ehtinyt syntyä. Lapsia oli talossa muutenkin niin paljon, että oli ylipäänsä ihme, että sijaisvanhemmat muistivat hänen nimensä. Karjalaiset olivat sitä paitsi pitäneet Tuirea häiriintyneenä. He olivat yrittäneet kitkeä Tuiresta pahaa pois paastolla, kirkollisilla menoilla sekä rukoilemalla. Vieraille oli aina selitetty, että ”kuinka vaikeat lähtökohdat Tuirella on”.
          Tuire oli syntynyt vuonna 1952. Hän karkasi sijaiskodistaan vain 13-vuotiaana vuonna 1965. Sinä vuonna hän oli saanut rohkeutta lähteä yöhön ja päättää omasta elämästään.

Vuonna 1967, kun Olavi tapasi Tuulian, hän oli 45-vuotias. Olavin talo sijaitsi maaseudulla, peltojen ympäröimänä. Hän oli saanut talon ja maat perintönä isältään. Hulttiopoika oli kierrellyt maailmaa, ja muuttanut alle nelikymppisenä takaisin kotikonnuilleen. Tarkoituksena oli ollut asettua aloilleen, löytää morsmaikku ja perustaa perhe.
          Seitsemässä vuodessa Olavi oli tajunnut, että ne kylän naiset, joita ei oltu vielä rengastettu, olivat joko liian nuoria, vanhoja piikoja tai sitten ”petolinnun perseen näköisiä”. Työnteko oli polttanut hänet loppuun, rahat olivat huvenneet, eikä hänellä ollut ollut enää varaa lähteä takaisin maailmaa kiertämään. Hän oli yrittänyt myydä taloa, mutta ei sitä vähän ränsistynyttä mörskää kukaan ostanut. Kaikki halusivat kaupunkiin.
          Niin Olavi oli huomannut olevansa oravanpyörässä, ja viina oli alkanut maistua.

Sinä perjantai-iltana Olavi oli ajanut pienessä hutikassa kapakkaan. Takaisinpäin ajaessa hän oli jo selvästi humalassa. Matkalla kohti kotia hän tiedusteli, miten tyttö maksaisi kyydistä. Neitokainen vain hymähteli vaikeana, ja Olavi tuumi, ettei tästä mitään tulisi. Mutta Tuulia oli kaunis kuin mikä. Nauru oli iloinen ja pulppuava. Hän saattoi olla melko nuorikin, tai sitten jopa kolmenkymmenen. Mutta naisiltahan ei sopinut ikää kysyä.
          Ehkäpä nautitusta väkijuomasta johtuen Olavin päässä säntäili vain ajatuksia siitä, miten hän pääsisi neidon kanssa samaan petiin. Hän ei ollut pitkään aikaan kokenut naisen kosketusta. Kun he pääsivät kotipihaan, Olavi oli päättänyt tarjota likalle vähän pirtua. Ehkäpä hänestä tulisi siten vähän... Avoimempi.

Olavi ei ollut ennen tehnyt moista. Hän tarjosi epävarmasti yömyssyä, mutta tyttö kieltäytyi. Olavi yritti kehua neidon kauneutta, mutta Tuulia vain kiitti ja suuntasi heti sohvalle. Pettyneenä Olavi viskaisi yövieraalleen peiton.
          Olavin rohkeus ei riittänyt. Hän meni keittiöön, istahti pöydän ääreen ja naukkaili vähän ilolientä piristääkseen mieltään. Viina tykytti päässä, ja silmäluomet alkoivat lepsua. Keittiön kaapit näyttivät keinuvan hänen edessään.
          Pian Tuulia pyysi oven suulla vettä. Olavi osoitti likalle kaapin, josta tämä löytäisi lasin. Tuulia oli riisunut rintaliivinsä. Hänen nänninsä näkyivät paidan läpi, kun hän ohitti Olavin. Sitten tyttö kumartui ottamaan kraanasta vettä. Olavi tunsi etumuksensa kovettuvan, eikä sitäkään ollut tapahtunut pitkään aikaan. Hän nousi rymyten ylös, horjahti vähän ja tarttui tyttöä pakaroista. Vaikka Olavi oli kovassa humalassa, hän tiesi sen, että todennäköisesti ämmä alkaisi huutamaan. Mutta ei. Tyttö taisi tyytyä kohtaloonsa.

Tuirea ei kaivattu, eikä etsitty. Tuuliana häntä ei olisi osattu edes etsiä. Hän oli ollut vain 13-vuotias, kun oli karannut sijaiskodistaan. Hän oli liftannut pitkän matkan pohjoisesta etelään. Ja hän oli pitänyt visusti omana tietonaan sen, miten oli maksanut kyydeistä. Siksi Tuulialle ei ollut tullut yllätyksenä se, kun Olavi oli alkanut vihjailla vastapalveluksesta autossa.
          Tuuliaa ei niinkään hävettänyt se, miten hän oli maksanut kyydeistä ja yöpaikoista. Hän piti historiansa salassa ennemmin siksi, koska hän tiesi, että hänellä olisi enemmän arvoa, jos hän olisi... Vähän käytetty. Ja niin Tuulia oli salannut vielä Olavilta oman nimensä ja ikänsäkin. Näin hän koki pitävänsä asioita hallinnassaan.

Oli vuosi 1974, kun poliisi teki nimettömän vihjeen ansiosta etsinnän Olavin taloon. He löysivät itkeskelevän naisen vintiltä, jossa huoneen maksimikorkeus oli 150 senttimetriä. Näky oli kauhea. Tyttö oli riutunut ja ruhjeilla. Päällään hänellä oli likainen rikki revitty mekko. Tyttö kertoi kyynelehtien nimekseen Tuulia. Hän oli ollut seitsemän vuotta Olavin ”emäntänä”, niin kuin Olavi oli omasta mielestään vitsikkäästi sanonut.
          Löydetty nainen ei kuitenkaan ollut talon karuin näky. Pihamaalta löytyi kahden vastasyntyneen jäänteet alkeellisista haudoista. Maakellarista löytyi puolestaan taaperoikäisen ruumis. Lapsi oli ollut maksimissaan vuorokauden kuolleena. Hän oli ollut selvästi vaikeasti kehitysvammainen. Kauhistunut virkavalta vei Tuulian sairalaan tutkittavaksi ja lähti etsimään Olavia pidätettäväksi.

Asiat vuotivat julkisuuteen nopeasti. Pienessä pitäjässä tiesivät kaikki talon löydöksistä jo saman päivän aikana. Kylässä kun ei juuri koskaan oltu nähty hälytysajoneuvoa, saatika useampaa sellaista. Pian koko maa oli kauhuissaan ja media kuohui. Tuulian henkilöllisyys pidettiin salassa, Olavi puolestaan oli ryöpytyksen keskipisteessä. Hänen nimensä oli kaikkien huulilla. Erityisesti kansaa puhutti poliisin antama raportti, jonka mukaan Olavi oli ollut ymmällään kuulusteluissa ja väittänyt olleensa täysin tietämätön talon tapahtumista. Olavi oli viety mielenterveystutkimuksiin, koska hän ei vaikuttanut ymmärtävänsä käytöksensä ja tekojensa vakavuutta.

Olavia ei päästetty puhumaan Tuulialle. Heidät pidettiin erillään turvallisuussyistä. Olavi vaikutti olevan sekoamispisteessä. Järkyttynyt kai siitä, että kaikki asiat olivat tulleet ilmi. Virkavallan keskuudessa pohdittiin sen mahdollisuutta, että Olavi olisi oikeasti mielisairas, ja että hän olisi sulkenut pois mielestään muistoja. Niitä pahoja asioita, joita oli tehnyt. Tämä teoria näytti pitävän paikkansa.
          Tutkimuksissa selvisi, että toinen vastasyntyneistä oli kuollut sydänvikaan. Toinen vauva ja maakellarista löytynyt lapsi olivat tapettu. Taaperoikäiseksi arvioitu lapsi olikin jo 5-vuotias. Poliisit alkoivat kuulustella Olavia kuolleiden lasten kohtalosta, mutta Olavi väitti viimeiseen saakka, että molemmat vauvat olivat kuolleet luonnollisesti. Kun poliisit sitten kysyivät maakellarista löytyneestä lapsesta, Olavi vaikutti kuulevansa ensi kertaa lapsen kohtalosta. Hän sai totaalisen hermoromahduksen. Olavi ei uskonut 5-vuotiaan tyttärensä, Kristiinan, kuolleen. Hän epäili, että poliisit yrittivät vain kiduttaa häntä. Repiä palasiksi niin, että hän tunnustaisi kaikki kauheudet, mitä viranomaiset halusivat hänen myöntävän.

Ounasteltiin, että Olavi oli menettänyt totaalisesti järkensä, eikä hän enää palaisi tähän maailmaan. Hän joutuisi todennäköisesti vankimielisairaalaan. Kului viikkoja, ennen kuin Tuulian oikea henkilöllisyys selvisi. Tämän vuoksi Tuuliakin joutui kuulusteluihin, joissa hän kertoi puolustuksekseen Olavin halunneen hänen olevan Tuulia. Hän väitti, ettei enää ollut edes muistanut olleensa alun perin Tuire.
          Eräs toimittaja, nimeltään Eeva, kiinnostui nuoren naisen historiasta. Hän halusi selvittää Tuiren oikean perheen, ja tehdä jymyjutun Tuiren tarinasta ja siitä, kun hän kohtaa usean vuoden jälkeen sukulaisensa. Johtolangat veivät hänet pohjoiseen pariskunnan luokse. Pariskunnan, joka oli toiminut lyhyen aikaa Tuiren sijaisvanhempina. Eeva kertoi Tuiren löytymisestä, ja odotti ilon kyyneleitä. Pariskunta oli varmasti ollut huolissaan kaikki nämä vuodet. Mutta ei. Eevan mielenkiinto heräsi entisestään, kun Karjalaiset suorastaan kavahtivat kuullessaan Tuiren nimen.

Tuire oli 3-vuotias, kun hän joutui ensimmäistä kertaa sijaiskotiin. 5-vuotiaana toisen kerran, 7-vuotiaana kolmannen kerran. Sitten hän asui pidemmän ajan äidillään, kunnes hänet 12-vuotiaana sijoitettiin Karjalaisten perheeseen.
          Tuiren äiti, Kristiina, oli yksinhuoltaja ja tunnettiin paremmin nimellä Stiina. Hän oli saanut lapsen aivan liian nuorena. Ja koska lapsen isä ei ollut kuvioissa, eikä isästä ollut edes varmuutta, hänen seuransa ei ollut haluttua. Stiinan oli ollut vaikeaa saada töitä, ja hänen elämänsä oli suistunut entistä enemmän raiteiltaan. Miehet halusivat hänet vain yhdeksi yöksi, korkeintaan pariksi viikoksi. Rahasta oli koko ajan pula. Lapsi tarvitsi koko ajan jotain. Ja Stiina tajusi nuoruutensa valuvan hukkaan.
          Usein Stiina halusi Tuiresta eroon, mutta aina, kun Tuire oli ollut pidemmän ajan sijaiskodissa, Stiina ahdistui ajatuksesta, että Tuire kasvatettaisiin kieroon. Joksikin uskovaiseksi, joka alkaisi myös halveksia äitiään. Kun Tuire 6-vuotiaana kidutti hyönteisiä lääketieteen nimissä, Stiina tiesi, että sijaisperhe oli tuhonnut hänen tyttärensä. Vuotta myöhemmin Tuire piti lemmikkieläimenään kuollutta kissaa. Stiina oli varma, että Tuire oli tappanut kissan, ja laittoi siksi miesystävänsä antamaan tytölle selkäsaunan. Se hyvä kyllä tytössä oli, että hän alkoi varhain elättää itse itsensä. Vähän kyseenalaisin keinoin, mutta eipä se kauheasti Stiinaa kiinnostanut.

Monen mutkan kautta Eeva sai Stiinan yhteystiedot. Tuiren äiti asui rappeutuneessa kerrostalossa, jonka rappukäytävältä löytyi kaljapulloja, roskapusseja ja ilmeisesti virtsaakin yhdestä nurkasta. Oven avasi nelikymppinen nainen, joka yritti näyttää parikymppiseltä. Asunnossa haisi vahvasti tunkkainen tupakka sekä halpa hajuvesi. Neljä kouluikäistä lasta kirmasi Eevan ohitse. Stiina teki heti selväksi, että vain puolet niistä oli hänen omiaan. Loput olivat ärsyttäviä naapurin kakaroita.
          Stiina ei kauhistunut, kun Eeva alkoi puhua Tuiresta. Hän yllättyi. Hän oli ajatellut, että kun Tuire oli kadonnut vain 13-vuotiaana, luonto olisi korjannut heikomman jo talteen. Eeva ymmärsi heti, ettei Stiinalla ollut ollut järin lämmintä suhdetta tyttäreensä.

Stiina oli ollut humalassa, kun hän oli nähnyt Tuiren viimeistä kertaa. Silloin oli ollut meneillään sellainen ajanjakso, että Stiina oli ollut paljon juhlimassa. Sitä paitsi, Tuiresta oli tulossa rasittava teini, joten eipä Stiinaa kauheasti kiinnostunut edes näyttäytyä kotona. Lisäksi Stiinaa ärsytti katsoa tytärtään. Tuire alkoi olla kauniimpi kuin hän, ja Tuirella oli sellaiset sievät ja terhakkaat tissit. Sellaiset Stiinallakin oli joskus ollut. Ennen Tuirea.
          Hän muisteli heidän riidelleen pahasti. Tuire oli inttänyt taas kerran tietoja isäehdokkaistaan. Stiina kertoi niin avoimesti tuntemattomalle ihmiselle elämästään, että Eeva uskaltautui tiedustelemaan lisää. Montako isäehdokasta Tuirella oli ollut, miksi Tuire oli ollut niin kiinnostunut isästään, miksi Stiinan ja Tuiren välit olivat menneet niin kylmiksi niin varhain? Lopulta Eeva meni liian pitkälle, ja Stiina hääsi hänet väkivalloin ulos asunnostaan.

Olavi vannoi viimeiseen asti, että haudatut vauvat olivat kuolleet luonnollisesti. Hän myös vaati saada nähdä Kristiinan. Hän ei uskonut, että Kristiina olisi kuollut. Saatika tapettu. Viranomaiset puolestaan epäilivät, että Olavi ei vain halunnut muistaa kauheita tekojaan. Hän oli seonnut tyystin. Lisäksi Olavi oli alusta asti vaatinut saada tavata Tuulian, mutta siihenhän poliisi ei ollut suostunut. Ryöpytystä oli kestänyt jo pari kuukautta, ja Tuulia oli vihdoin siirretty turvakotiin.
          Kaikki näytti olevan jo selvää, kunnes toimittaja palasi pohjoisesta ja otti yhteyttä poliisiin. Eevan tietojen ja Stiinan kertomusten perusteella ruvettiin selvittämään lisää taustoja. Tutkittiin biologista polveutumista ja tehtiin veritutkimus. Pian oli hyvin selvää, että Tuire oli Olavin tytär.

Kun poliisit alkoivat ristikuulustella Olavia lisää uusien tietojen myötä, mies sai sydänkohtauksen ja joutui osastolle. Hän väitti päiviä, että häntä yritettiin viilata linssiin entistä enemmän. Hän kertoi heidän eläneen vain onnellista perhe-elämää. Välillä surun murtamina menehtyneiden lasten takia, mutta pääsääntöisesti kuitenkin onnellisina. Hän väitti olevansa täysin tietämätön ja ymmällään tästä kaikesta. Hän ei ollut aikaisemmin kuullutkaan nimeä Tuire, eikä hän ollut tiennyt tytön oikeaa ikää. Eikä hän todellakaan tiennyt, miksi tyttö olisi ollut vangittuna vintille, ja kuka olisi surmannut heidän lapsensa.
          Raskain askelin poliisit menivät kertomaan uusista tiedoistaan Tuirelle, mutta tyttö oli lähtenyt turvakodista. Eikä kukaan tiennyt, että minne. Kauhistuttava tieto insestistä yritettiin pitää salassa, mutta tieto vuoti julkisuuteen hyvin pian.
          Olavin teot kuvottivat ja vihastuttivat. Olaville haluttiin kuolemanrangaistus, mutta Suomen laki ei antanut periksi. Olavi sai kovan vankilatuomion. Ja koko kansan vihat niskoilleen.

Jouduttuaan vankilaan, Olavi oli odottanut Tuulian tulevan katsomaan häntä. Mutta kun naista ei kuulunut eikä näkynyt, Olavi oli päätellyt Tuulian pitävän häntä Kristiinan tappajana.
          Olavilla oli liikaa aikaa ajatella neljän seinän sisällä, ja ajan kuluessa hän ehti käydä monta ja monenlaista mahdollisuutta läpi. Vuoden kuluttua Olavi oli 53-vuotias, kuihtunut, parrakas, erittäin vaitonainen mies. Vain varjo siitä miehestä, mitä hän oli joskus ollut.
          Olavi olisi halunnut pyytää anteeksi Tuulialta heidän välistä suhdettaan, jos Tuulia toden totta oli hänen tyttärensä. Hänen oli edelleen vaikea uskoa sitä todeksi. Ja yhä edelleen Olavi olisi tahtonut puhua Tuulian kanssa. Aluksi Olavi oli ollut varma, että joku oli käynyt heidän kotonaan ja tappanut Kristiinan. Mutta kun Tuulia ei ollut ottanut häneen yhteyttä, eikä ilmeisesti ollut tehnyt elettäkään saadakseen Olavin pois vankilasta, Olavi oli väkisinkin alkanut miettiä muita mahdollisuuksia. Mutta miksi ihmeessä Tuulia olisi tappanut Kristiinan?

Kun tuli vuosi siitä päivästä, kun Olavi oli joutunut vankilaan, hän sai nimettömän kirjeen. Kirjeessä luki näin:
          ”Muistatko äitini, Stiinan? Kristiinan? Jätit mut sen juopon kanssa kahden. Kosto on suloinen.”
          Olavi ei ollut edes tiennyt, että Stiina oli tullut raskaaksi heidän yhden yön suhteesta 50-luvun alussa. Mutta Tuire tiesi Olavin, ja oli etsinyt häntä kaksi vuotta, ennen kuin oli löytänyt tämän. Ainoana tavoitteenaan vain  tuhota Olavi. Ja tuhotakseen isänsä, hänen oli ollut ensin pakko tehdä tämän unelmista totta.
          Mikään ei ollut sattumaa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti