Holmbergien talossa

Aamun auringonsäteet loivat kapeita valokaistoja lattialle ja keittiön kaapistoihin. Ilman niitä tupakeittiö olisi vaikuttanut synkältä ja vähän ahtaaltakin. Huonekorkeus oli tosin ainakin kolme metriä, mutta ikkunat eivät olleet järin suuria. Sisustus oli ikävän tumma, ja purkaamatta jääneet muuttolaatikot olivat jääneet sisustuselementeiksi.
          ”Tapetit pitäisi käydä ostamassa, lattia pitäisi maalata, vintti pitäisi jossain vaiheessa siivota, nuo muuttolaatikot purata... Onkohan niissä edes mitään tarpeellista? En ole ainakaan huomannut minkään puuttuvan”, Moona kertasi mielessään suunnatessaan suoraan kahvinkeittimelle yöpaita päällään.

Vanha puulattia narahti paikoitellen Moonan jalkojen alla. Hänen poskeensa oli painautunut tyynystä jälki, ja hänen hiuksensa olivat sotkuisella letillä. Kahvin tiputtua Moona istahti pöydän ääreen kupin kanssa ja nappasi yhden naistenlehden luettavaksi. Lukemattomia lehtiäkin oli kasautunut iso pino pöydän kulmalle.
          Äkkiä kuului kolahdus eteisestä. Moona hätkähti niin, että kahvi läikkyi. Seuraavaksi tupakeittiön toisesta ovesta pinkoi kissa kauheaa vauhtia, niin että keittiön matto meni rullalle. Moona huokaisi syvään huvittuneena. Liiru oli tullut heille heti muuttoviikonlopun jälkeen, mutta aina Moona säikähti, kun Liiru kaatoi jotain tai alkoi säntäillä ympäri taloa aamun pikkutunneilla.
          Sauli heräsi – ilmeisesti Liiru oli käynyt juoksentelemassa sängylläkin.
          ”Huomenta”, mies haukoitteli tullessaan tupakeittiön puolelle ja nappasi kissan syliinsä. Liiru rauhoittui heti.
          ”Huomenta, siinä on kahvia.”

Sauli istahti häntä vastapäätä kissa sylissään. Liiru kehräsi tyytyväisenä ja laittoi silmänsä kiinni. Moona nosti katseensa ja hymyili. Sauli oli aika komean näköinen, vaikka hänen silmänsä olivat vielä unesta turvoksissa. Ja Liiru oli söpöin kissa, jonka Moona oli ikinä nähnyt. Toisaalta keskellä yötä Liiru oli myös maailman raivostuttavin kissa. Mutta loppurupeamana Moona oli tyytyväinen, että he olivat muuton yhteydessä adoptoineet kissan eläinsuojeluyhdistykseltä. Hoivaamisvietti oli jo pitkään vain voimistunut kuukausi kuukaudelta. Kun raskaustesti ei ollut vieläkään näyttänyt plussaa, olivat he yhdessä tuumin hankkineet toisenlaisen vauvan.
          ”Mitä jos ensi viikosta alkaen aletaan tosissaan pistää paikkoja kuntoon?” Sauli ehdotti. ”Palkkaan pari kaveria maalaus- ja tapetointiavuksi ja niin edelleen?”
          ”Joo, mikäs siinä”, Moona vastasi värittömästi.
          Oikeasti hän oli innoissaan, että talosta saataisiin oman kodin näköinen, mutta melankolia oli jo niin pitkään ollut läsnä, ettei hän osannut näyttää innostustaan. Moonan mieliala oli yhtä synkkä kuin heidän ostamansa ikivanhan puutalon sisustus.

Sauli todella otti talon pintaremontin työn alle. Hän tiesi, että se olisi tällä hetkellä ainut tapa saada Moona piristymään. He olivat jo kolme vuotta haaveilleet perheen perustamisesta ja melkein vuoden he olivat yrittäneet saada haavetta toteutumaan. Puheeksi oli alkanut tulla lapsettomuushoidot, mutta Moona ei halunnut ajatella heidän olevan lapsettomia. Saatika sitten kärsivän lapsettomuudesta. Se kuulosti liian lopulliselta.
          Moonan yöunet alkoivat jäädä entistä vähemmälle. Hän oli Liirun tulon jälkeen heräillyt ainakin pari kertaa yössä siihen, kun viisikiloinen katin möhkäle oli hypännyt sänkyyn tai kun kissa oli pitänyt jossain päin taloa jotain meteliä. Remontin myötä talossa oli hujan hajan maalipurkkeja ja muita tarvikkeita, ja uudet huonekalut odottivat kokoamistaan. Siten kissa sai aikaan enemmän meteliä, kun se viiletti öisin menemään, ja Moona heräili entistä useammin.

Kun remontti oli kestänyt jo monta viikkoa, ja Moona tuli kotiin uupuneena työpäivän ja ylitöiden jälkeen, hän ajatteli, ettei hän sinä yönä heräisi mihinkään. Eikä hän herännytkään niihin pieniin juttuihin: ei siihen, kun Sauli tuli nukkumaan eikä siihen, kun Liiru hyppäsi jalkopäähän. Jos Liiru yöllä repi verhoja alas tai kaatoi jotain säntäillessään, Moona ei siitä tiennyt mitään.
          Jossain vaiheessa yötä Moona kuitenkin havahtui, kun hän kuuli, kuinka vessa vedettiin. Hän ei avannut silmiään, vaan käänsi kylkeään ja yritti saada unen jatkumaan. Mutta Sauli oli hänen vieressään.
          Moonan silmät rävähtivät auki, ja hänen sykkeensä kohosi vauhdilla.
          ”Sauli”, hän kuiskasi ja pukkasi miestään kyynärpäällään. ”Sauli. Herää.”
          ”Mmmh?”
          ”Herää. Joku veti vessan”, Moona kuiski kauhusta kankeana, mutta samalla hänen reaktionsa voimakkuus alkoi jo hiipua. Hän alkoi epäillä, että oliko edes kuullut koko ääntä.
          ”Se oli varmaan Liiru”, Sauli haukoitteli ja nappasi Moonan lusikkaan.
          Moona ei kuitenkaan saanut enää yhtä helposti unen päästä kiinni. Hän katseli pimeän makuuhuoneen kattoa, ja mietti, olisiko kissa voinut onnistua vetämään vessan. Tai oliko hän oikeasti kuullut yhtään mitään. Ehkä se oli vain unta?

Aamulla Moona kävi vessassa ja noustessaan pöntöltä, hän tajusi, ettei vessanpöntön vedin ollut painike. Sitä piti vetää ylöspäin, että se veti. Moona oli ymmällään. Hän järkeili, että todennäköisesti hän ei ollut kuullut oikeasti mitään.
          Pohdinta katkesi kuin seinään, kun kuului valtava kolahdus.
          ”Liiru perkele...”, Moona ajatteli marssiessaan kohti olohuonetta, josta meteli oli kuulunut.
          Sauli oli jo olohuoneessa hääräämässä. Hylly oli kaatunut ja vetäissyt yhden maalipurkin kumoon. Sauli siivosi ja purkasi samalla mielentilaansa latelemalla kirosanoja. Moona liittyi siivousjoukkoihin.
          ”Miten toi hylly oikein oli tossa?” Moona hämmästeli.
          ”No ihan niin kuin hyllyt nyt yleensä ovat. Kokosin sen eilen illalla valmiiksi. En mä tajua, miten toi kissa on voinut saada sen kumoon.”
          ”Eihän Liiru nyt sitä ole voinut kaataa. Oliko siinä kaikki jalat kunnolla kiinni?” Moona kysyi.
          ”Oli”, Sauli tiuskaisi.
          Moona ei viitsinyt ärsyttää miestään sen enempää. Kun hänestä ei ollut enää apua, hän suuntasi suihkuun.

Kylpyhuoneen lattia oli niin kylmä, että iho meni kananlihalle. Moona piti kiirettä saadakseen suihkun päälle ja veden lämpöiseksi, melkeinpä kuumaksi. Vesi tuntui niin hyvältä, ettei Moona pitänyt kiirettä. Pestyään itsensä hän jäi lämpimän suihkun alle vain seisomaan. Oli niin mukavan lämpöistä. Heti kun suihkun sammuttaisi, tulisi kylmä. Sitten hänellä olisi taas kiire heittää pyyhe ympärille ja harppoa kylmän laattalattian yli hakemaan vaatetta päälleen.
          Moona puristi kätensä rintakehänsä eteen ja vain nautti lämmöstä. Hän unohti ajankulun ja melkein jopa sen, että hän oli edelleen suihkussa. Sitten hän tunsi selvästi kosketuksen selässään.
          Moona avasi silmänsä, käännähti ympäri ja sammutti suihkun.
          ”Joku kosketti minua. Ihan varmasti.”
          Hän viiletti pois kylpyhuoneesta, mutta pukiessaan hän oli jo aika varma siitä, ettei ollut tuntenut yhtään mitään.

Illalla Moona makasi olohuoneen sohvalla katsomassa televisiota. Liiru oli vallannut nojatuolin, ja Sauli taisi olla tuvan puolella tietokoneella. Tv:ssä pyöri superhauska mainoksilla höystetty ohjelma. Välillä Moona kuuli sivuäänen, jonka hän ajatteli tulevan Saulin koneelta.
          Mainostauolla uteliaisuus vei voiton, ja hän laittoi tv:n äänettömälle. Aivan kuin lapsen itkua. Moona jäi kuuntelemaan. Välillä hän kuuli aivan selvästi itkua. Välillä se kuulosti ennemmin pieneltä tuulen ulinalta, joka suhisi sisälle jostain ikkunan välistä.
          ”Sauli, mitä sä teet?” Moona huusi.
          Ei vastausta.
          ”Sauli? Saaaulii!” Moona huuteli.
          ”Mitä nyt?”
          ”Mitä sä oikein katot? Tuleeks toi ääni sieltä?”
          ”Mikä ääni?” Sauli kysyi.
          Kuului, kuinka lattia ääntelehti Saulin kävellessä olohuoneseen.
          ”Mulla oli kuulokkeet päässä”, hän jatkoi.
          ”Oikeesti? Oliks sulla sitten äänet kovalla? Ihan kuin olisin kuullut jotain itkua”, Moona kohautti olkiaan.
          ”Eihän täällä mitään kuulu. Mahtaako vaimokullalla alkaa viirata?” Sauli naurahti ja istuutui Moonan jalkopäähän.
          ”Niin, että kuulen jo valmiiksi vauvan itkua, vaikka sellaista ei tässä talossa ole eikä varmaan edes tule?” Moona virnisti, vaikka aihe teki kipeää.
          ”No en mä nyt niin tarkoittanut”, Sauli hymähti ja alkoi hieroa Moonan jalanpohjia. ”Milloin olet muuten viimeksi tehnyt testin?”
          Moona hätkähti. Hän ponkaisi pystyyn ja ryntäsi hakemaan kaapista testin. Sitten hän säntäsi vessaan. Sauli ei viitsinyt lähteä yhtä innokkaasti mukaan, koska pettymys oli tullut niin monta kertaa. Molemmilla ei ollut varaa romahtaa.

Ja niin he istuivat jälleen kerran odottamassa, mitä testi näyttäisi. Sauli teki iltapalaa, koska hän ei uskaltanut olla enää niin toiveikas. Moonalla kuitenkin oli jälleen kerran toivon kipinä, vahvempana kuin kuukausiin. Raskaus selittäisi niin paljon kaikkea: väsymyksen, heräilyt, vilunväreet, hikipuuskat ja kaikki muut outoudet. Moona ei ollut edes tajunnut, miten usein hänellä oli ollut kylmä, ja miten usein kuuma.
          Sitten testissä näkyi kaksi viivaa. Toinen haaleana, mutta selvänä viivana. Saulin katse lasittui kyynelistä, Moonan koko kroppa alkoi täristä. He päättivät, etteivät saisi innostua nyt liikaa. He menisivät heti maanantaiaamuna verikokeille.

Sinä yönä Moonan oli vaikea saada unta. Hän keskittyi hengittämään, jotta ei vahingossa vahingottaisi sitä jotain, mikä ehkä kasvoi hänen sisällään.
          Kun Moona aamulla heräsi, hän sanoi unenpöpperössä Saulille:
          ”Hei rakas... Jos se on tyttö, niin... Voisiko se olla Ellida?”
          ”Totta kai. Tosi kaunis nimi.”
          ”Mmm”, Moona piti edelleen silmiään kiinni. ”Näin unta siitä nimestä.”
          ”Saanko mä sitten päättää nimen, jos meille tulisi poika?”
          ”Saat”, Moona hymyili.

Kun lääkäri vahvisti, että Moona tosiaan odotti lasta, alkoi heidän kodissaan entistä suurempi hässäkkä. Pintaremontti oli vielä kesken, ja koska tarvikkeita oli pisin pitkin taloa, päätti Sauli samantien muuttaa vierasmakuuhuoneen lastenhuoneeksi. Puolihylätty vintti sai odottaa siivoamistaan.
          Moona oli vielä varovaisen iloinen, mutta hän ei halunnut rauhoitella Saulin onnea. Eikä Moona pystynyt olemaan täysin onnellinen, koska häntä vaivasi talo. Talo, jonka piti olla heidän unelmiensa koti, pelotti häntä. Talo oli vanha, nariseva ja paukahteleva. Kaikki tapahtuvat asiat olivat selitettävissä kissalla, ilmavirralla tai huolimattomuudella. Mutta Moonalla oli inhottava tunne, josta hän ei päässyt eroon järkeilyllä.

Yhtenä viikonloppuna Moona istui suuressa olohuoneessa tv:n ääressä, kun Sauli puolestaan haravoi pihaa. Vatsa oli alkanut jo näkyä, ja he olivat kertoneet ilouutisen parille parhaalle kaverilleen sekä omille vanhemmilleen. Moona yritti opetella neulomaan, jotta hän voisi antaa lapselleen itse tekemänsä sukat ja vanttuut. Liiru oli jälleen vallannut nojatuolin ja nukahtanut siihen raajat levällään.
          Sitten kuului kauhea paukahdus. Liiru pinkaisi tv-tason alle ja Moonakin oikein sätkähti. Hän nousi ylös mietteliäänä ja päätteli, että ääni oli tainnut tulla makuuhuoneesta. Sitten paukahti uudestaan ja ääni suorastaan yltyi. Kuului paiskomista ja takomista. Moona otti jalat alleen ja juoksi ulos.
          ”Sauli! SAULI!” hän huusi hädissään.
          ”Mitä? Mitä nyt?!” Sauli säikähti vaimonsa kiljumista.
          Moona selitti hysteerisesti, että makuuhuoneesta kuuluu kauheaa pauketta. Sauli otti vaimoaan epäluuloisesti kädestä ja lähti takaisin sisälle. Moona ei olisi halunnut mennä, mutta uteliaisuus vei voiton, kun sisällä ei kuulunutkaan enää mekkalaa.

Pariskunta jäi järkyttyneenä seisomaan makuuhuoneen ovelle. Lipasto oli kaatuneena, ja kaikki sen laatikot oli riuhtaistu kokonaan irti. Laatikoiden sisällä olleet tavarat ja vaatteet oli leviänä pisin pitkin lattioita, ja osa vaatteista oli revitty.
          Moona nappasi paniikissa Liirun syliinsä, heitti kengät jalkaansa ja säntäsi pihalle. Sauli juoksi perässä, ja jäi huutamaan ulko-ovelle:
          ”Moona! Mihin sä menet?! Sulla ei ole edes takkia!”
          ”Minähän en sinne enää tule!” Moona tärisi kissa sylissään.
          ”Kyllä tälle nyt varmasti löytyy jokin selitys!” Sauli huusi, vaikka ei itsekään uskonut itseään.
          Kauhistunut Moona ei suostunut tulemaan sisälle, ja lopulta pariskunta lähti autolla etsimään hotellihuonetta lähimmästä kaupungista.

Yhden yön rauhoittumisen jälkeen Moona suostui palaamaan kotiin. Hän oli edelleen kauhuissaan, mutta rauhoittui, kun kotona ei ollut tapahtunut enempää kauheuksia.
          Arki jatkui normaalisti – mitä nyt Moonalla oli aamupahoinvointia ja väsymystä. Eikä se ollut ihmekään; hänhän odotti lasta ja kissa mellasti öisin. Lipastoepisodi kuitenkin vaivasi Moonan mieltä: aivan kuin jokin räyhänhenki olisi aiheuttanut sen. Seuraavalla viikolla Moona soitti seurakuntaan kysyäkseen neuvoa, että miten hän voisi toimia näin nykyaikana, jos haluaisi putsata talon ilmapiiriä. Hän pohti, että voisiko vaikka pappi tulla käymään heidän kotonaan. Se kuulosti utopistiselta, mutta Moonan oli pakko saada mielenrauha. Puhelun jälkeen hänen olonsa kävi kuitenkin entistä levottomammaksi: kukaan ei suostunut tulemaan käymään heillä.
          ”Me ostimme talon, jota kyläläiset pelkäävät. Meidän talossamme on oikeasti... jotain.”

Moona ja Sauli alkoivat etsiä tietoa talon historiasta. He halusivat selvittää, mikä heidän talossa oli niin karmivaa, ettei siitä kukaan naapurikaan halunnut keskustella.
          ”Moona, katso”, Sauli näytti yhtenä iltana kirjastosta lainaamansa kirjaa. ”Kaiken järjen mukaan tässä puhutaan meidän talosta. 1900-luvun alussa tämän rakennutti Volmar Holmberg”
          Vintillä kuului kolahdus. Moonalla hyppäsi sydän kurkkuun, ja Liiru pinkaisi pakoon matot liukuen.
          ”Tuliko toi vintiltä?” Sauli ehti kysyä, ja sitten kuului toinen paukahdus. Aivan kuin jokin olisi paiskassut oven kiinni.
          ”Tuo oli uutta”, Moona totesi kauhistuneena.
          ”Mä meen katsomaan”, Sauli vaikutti innostuvan ja huusi mennessään: ”Volmar Holmberg!”
          Kuului niin kova ryminä, että pariskunta jäi katsomaan järkyttyneenä kattoon: tulisiko jokin kohta vintin lattiasta läpi?
          ”Sauli... Älä mene...”, Moona henkäisi.
          ”Kyllä menen! Tässä talossa on nyt uusi isäntä, eikä täällä hypi haamut silmille!” Sauli pysyi määrätietoisena.
          Mies lähti vintille, ja Moonankin uteliaisuus vei voiton. Mitä ikinä talossa sitten tapahtuikin, se oli pelottavaa mutta kiehtovaa.
          Puolivälissä rappusia Moona tunsi ilmavirran puskevan häntä vastaan. Hän horjahti, mutta sai otteen kaiteesta.
          ”Moona!” Sauli säikähti.
          Kylmä tuskahiki viilsi Moonan koko kroppaa. Hän tunsi niin kivuliaan supistuksen, että seuraavaksi kaikki pimeni. Hän putosi portaat alas.

Moona heräsi vasta ambulanssissa. Häntä supisti edelleen. Sauli yritti rauhoitella häntä, mutta miehen tärisevä olemus järkytti Moonaa entisestään. Ensihoitajat eivät olleet löytäneet vauvan sydänääntä, ja vaikka sekä ensihoitaja että Sauli lohduttivat Moonaa sanoen, että kyllä se varmasti vielä löytyisi, Moona tiesi. Hän tiesi, että mitä se viiltävä kylmä kipu oli tarkoittanut. Vasta kun lääkäri oli tehnyt ultraäänitutkimuksen, Sauli ymmärsi, mitä oli tapahtunut.

Parin viikon kuluttua Moona makasi edelleen voimattomana sängyssä. Kuolleen keskosen synnyttäminen oli tehnyt hänestä haamun. Pelkän kuoren. Heidän tyttärensä elämä oli päättynyt, ennen kuin se oli varsinaisesti edes alkanut. Nyt lipaston päällä oli pieni uurna, ja sitäkin vähemmän tuhkaa: tyttövauva oli painanut 330 grammaa. Sauli olisi halunnut pitää hautajaiset, mutta Moona ei ollut suostunut. Sitten kun olisi hänen aikansa, hän varmaan menisi arkkuun uurna sylissään.
          Moona poistui makuuhuoneesta vain käydäkseen vessassa. Pari kertaa päivässä hän närppi jotain lautaselta, kun Sauli toi hänelle ruokaa yöpöydälle. Liiru kiehnäsi hänen vieressään koko ajan.
          ”Moona, pitäisikö sun hakea lisää sairaslomaa? Vai meinaatko sä mennä töihin ylihuomenna?” Sauli uskaltautui kysymään.
          ”Mmm”, Moona kääntyi selälleen ja katsoi miestään. ”Sauli... Mä oon edelleen ihan varma, että jokin yritti puskea mut alas.”
          ”Niin...”, Sauli vastasi ja istuutui sängyn reunalle. ”Mäkin oon miettinyt sitä. Jotain siinä tapahtui ennen sitä putoamista. Väitti se lääkäri sitten mitä tahansa, niin ei se... se niin... johtunut siitä putoamisesta.”
          ”Niinpä. Se, juttu, aiheutti sen putoamisen. Muhun sattui niin paljon, että taju lähti.”
          ”Siltä se näyttikin. Mitä... Mitä sä nyt haluaisit tehdä? Laitetaanko me talo myyntiin?”
          ”Ei kun... Tai no, varmaan joo. Mutta voitaisiinko ensin ottaa selvää, mikä tätä taloa vaivaa?”
          ”O-okei. Kyllä se käy...”, Sauli vastasi skeptisenä.

Talossa ei ollut tapahtunut mitään keskenmenon jälkeen. Ei äännähdystäkään. Moona oli alkanut jo ajatella, ettei talossa enää riehuisi ketään. Tai mikään. He eivät olleet maininneet ääneen Volmarin nimeä, mutta he olivat etsineet lisää tietoa miehestä: Volmar oli tappanut vaimonsa, lapsensa, ja ilmeisesti myös itsensä. Moona ja Sauli olivat keskustelleet siitä, että jos talosta ei löytyisi mitään yliluonnollista, he saattaisivat olla myymättä sitä. Vaikka taloon liittyi nyt jo hirveitä muistoja, ajatus pakenemisesta tuntui silti uuvuttavalta.
          Kun pari viikkoa myöhemmin yliluonnollisista ilmiöistä kiinnostunut tutkimusryhmä astui ovesta sisään, ovet paukahtelivat. Kun Moona ja Sauli lähtivät esittelemään kolmikolle taloa, kaikki ovet olivat paiskautuneet kiinni.
          ”Tänne ei selvästikään saisi tulla”, yksi tutkijoista totesi ja naurahtikin vähän.
          Työryhmä asetti ympäri taloa videokameroita, jotka kuvaisivat vain havaitessaan ääntä tai liikettä. Sitten talo jätettiin tyhjilleen viikonlopuksi.

Heti maanantaina videomateriaalia lähdettiin kahlaamaan läpi. Kamerat olivat kuvanneet monen tunnin edestä tavaraa. Moonan sydän takoi, Saulin kädet hikosivat. Tutkimusryhmä oli valtavan innoissaan.
Videoilla näkyi epämääräisiä hahmoja ja liikehdintää. Videoilla kuului kolahduksia ja muita pieniä ikään kuin elämisen ääniä. Joistain klipeistä erotti puheensorinaa ja lapsen itkua.
          ”Lapsen itkua! Sauli! Muistatko!” Moona kauhistui niin, että kyyneleet kihosivat silmiin.
          Pariin otteeseen videoilla näkyi, kuinka jonkinlainen hahmo tai ennemminkin epämääräinen suttu painautui sängylle vähäksi aikaa ja poistui sitten. Moona ei saanut sanaa suustaan. Montako kertaa sängylle olikin istuutunut jokin aave, ja hän oli vain luullut, että kyseessä oli Liiru? Tai montako kertaa joku räyhääjä oli pitänyt öisin meteliä, ja hän oli vain syyttänyt Liirua valvottamisestaan?
          ”Tässä kuuluu selviä sanoja”, yksi tutkijoista sanoi näytön äärestä kuulokkeet korvilla.
          Moona, Sauli ja kaksi muuta tutkijaa kerääntyivät yhden tietokoneen ympärille. Mies laittoi äänet tulemaan kaiuttimesta. Videolla ei näkynyt mitään, mutta klipistä erotti selvästi pienen tytön äänen:
          ”I-isä. Ä-älä.”

Kun tutkijaryhmä oli videoilla todistaneet paranormaalit ilmiöt, Moona ja Sauli olivat samantien pakanneet tärkeimmät tavarat ja muuttaneet vuokralle. He olivat päättäneet laittaa talon myyntiin. Tutkijat olivat suositelleet meediota, jonka kanssa he voisivat vielä halutessaan käydä talolla ennen myymistä – jos sitä nyt edes kukaan ostaisi.
          Kuukausi ennen joulua Moona ja Sauli palasivat vielä kerran taloon. Meedio, Aliina, oli vain 36-vuotias, mutta puhelimessa hän oli vaikuttanut paljon vanhemmalta. Talo oli melkein tyhjä, sillä Moona ja Sauli olivat palkanneet muuttofirman hakemaan heidän tavaransa.

Menen kylmille väreille”, Aliina hieroi käsivarsiaan ja katseli ympärilleen. ”Täällä on paljon vihaa, mutta sitäkin enemmän pelkoa.”
          ”Pelkääköhän se sitten yhtä paljon meitä, kuin me sitä?” Sauli naurahti hermostuneena.
          ”Ei se, vaan ne.”
          ”Onko niitä enemmänkin?”
          ”On. Heitä.”
          Moonan oli vaikea hengittää. Hän mietti, että saisiko hän nyt ensimmäistä kertaa ikinä oikean paniikkikohtauksen.
          ”Näen selvästi nimen Ellida. Heistä joku saattaa olla sen niminen”, Aliina jatkoi.
          Sauli jähmettyi, Moona alkoi täristä. Moona istuutui lattialle, sillä hänen jalkansa eivät kantaneet.
          ”Meidän... Minä... Minä odotin lasta. Hä-hän oli tyttö...”, Moona änkytti.
          ”Meidän piti nimetä hänet Ellidaksi...”, Sauli jatkoi: ”Moona... Moona näki unta siitä nimestä.”
          Aliina oli hiljaa. Moona ja Sauli eivät tienneet, että miettikö nainen, mitä vastaisi heille, vai yrittikö hän tuntea jotain.
          ”Onko jotain, mitä haluaisitte selvittää?”
          Sauli katsahti Moonaan, ja sen koommin miettimättä Moona kysyi ääneen kysymyksen, joka oli kalvannut häntä jo kaksi kuukautta:
          ”Aiheuttivatko ne minun keskenmenoni?”
          Aliina ei taaskaan vastannut mitään. Hän käveli kepeästi tuvasta olohuoneeseen, aivan kuin koko ajan tunnustellen jotain.

Helmi... Voi Helmi...”, Aliina kuiskasi ja pudisti vaisusti päätään.
          Moona ja Sauli vain seurasivat naista. Aliinan poskelle valui kyynel. Hän kertoi, että taloon oli jäänyt Helmi Holmberg. Volmarin vaimo.
          ”Helmi on niin kovin pahoillaan”, Aliina totesi hiljaa, vähän itkuisena. ”Hän sanoo, ettei hänellä ollut muuta vaihtoehtoa.”
          ”Hänkö... Hänkö teki sen?” Moona kysyi kuiskaten, mutta suuttui heti: ”Miksi!?”
          Aliina hyssytteli Moonaa. Hän seisoi keskellä suurta olohuonetta, hengitti rauhallisesti ja piti silmiään kiinni.
          ”Ettekö te sanoneet, että mies oli tappanut vaimonsa ja lapsensa, sitten itsensä?” Aliina kysyi rauhallisesti.
          Pariskunta nyökkäsi.
          ”Se on virheellistä tietoa. Holmberg tappoi vain lapsensa. Vahingossa. Mutta hirveiden vuosien jälkeen. Tyttöraukka... Ei. Ei, ei, ei.”
          Aliina pyyhkäisi poskeaan. Hän uskoi, että Volmar oli hyväksikäyttänyt tytärtään. Ellida oli ollut 8-vuotias, kun hänen isänsä oli tukehduttanut hänet yrittäessään pitää tytön hiljaisena.
          ”Helmi... Helmi oli niin vihainen. Hän tappoi miehensä, ja sitten itsensä”, Aliina sanoi hiljaa ja jatkoi mietteliäänä: ”Ei varmasti olisi tehnyt kumpaakaan, jos olisi tiennyt heidän kaikkien jäävän tänne...”
          Sauli näytti siltä, että oksentaisi kohta. Moonakin voi pahoin. Tällaisessa talossa he olivat asuneet. Tähän taloon he meinasivat perustaa perheen.
          ”Vintti... Tahtoisin käydä siellä. Voisimmeko?” Aliina kysyi.
          ”Totta kai, totta kai...”, Sauli nyökkäili ja ohjeisti Aliinalle reitin.
          Moona kavahti. Hän ei ollut edes yrittänyt mennä vintille onnettomuuden jälkeen.

Aliina meni ensimmäisenä ja pysähtyi sille rappuselle, jossa Moona oli ollut, kun pariskunta oli kokenut kauhun hetkensä vajaa pari kuukautta sitten. Moona ja Sauli jäivät odottamaan.
          ”Helmi kokee pelastaneensa teidän lapsenne.”
          ”Pelastaneensa? Miltä? Meiltä? Vai heiltä?” Moona henkäisi kyyneleet silmissä.
          ”Kohtalolta”, Aliina vastasi ja otti yhden askeleen ylemmäs. Sitten hän pysähtyi kuin seinään: ”Helmi ei halua meidän menevän vintille.”
          ”Miksi ei?” Sauli kuiskasi.
          ”En... En tiedä. Minusta tuntuu, että Ellida on siellä. Anteeksi Helmi, minun on pakko. Haluan auttaa.”
          Moona ja Sauli astuivat Aliinan perässä vintille. Vintillä oli kaksi pientä ikkunaa, mutta ulkona oli jo säkkipimeää. He yrittivät etsiä valokatkaisijaa.
          Vintin ovi paiskautui kiinni.

Kommentit