Väistämätön vääryys

Upouusi huivi peittää puolet tytön kasvoista,

oli pukenut sen äidin kielloista huolimatta.

Luistimien alla jää naarmuuntuu,

ihastus haastaa hänet kilpailuun.

Tytön suuta ei näy, mutta silmät hymyilevät.

Kotona tyttö vaihtaa villasukat jalkaan,

äiti on tekemässä isän lempiruokaa.

Isä ei kuitenkaan tule kotiin, eikä vastaa kännykkään.

Lapset alkavat syödä, mutta äiti jää ihmettelemään.

Aika kuluu ja huoli kasvaa.

Ovikello soi, ja siitähän pikkuveli innostuu.

”Isä tulisi kyllä avaimilla”, tyttö ahdistuu.

Poliisit tulevat peremmälle, äiti on poissa tolaltaan.

He kertovat onnettomuudesta, äiti hajoaa kokonaan.

Isä ei tulisi enää kotiin.

Seuraavat päivät ovat tytölle aivan huttua,

hän ei millään pysty ymmärtämään tapahtunutta.

Äiti ottaa itkien lapsensa syliin ja halaa lujaa,

mutta vain yksin omassa huoneessaan tyttö itkee hiljaa.

”Rakas Taivaan Isä, anna mun isä takaisin.”

Hautajaispäivänä tytön silmät ovat lasittuneet,

mutta hänen poskilleen asti eivät pääse kyyneleet.

Tyttö katselee hautajaisväkeä, ajatukset harhailevat sinne tänne.

Hän miettii, että surevien ihmisten kyynelistä saisi koottua järven.

Vasta illalla sängyssä suru peittelee tytön.

Joka päivä joku on heillä kylässä,

äiti ei ole lainkaan oma itsensä.

Kaverit eivät keksi mitään puhuttavaa,

tytön on helpompi olla yksin ja hiljaa.

Surun myötä hän ei ole suostunut edes luistelemaan.

Iltaisin, kun lasten pitäisi jo nukkua,

voi kuulla olohuoneesta äidin itkua.

Jo ennen joulua he saavat valtavasti lahjoja,

sekä sääliviä katseita ja tyhjiä sanoja.

Ihan kuin niillä olisi mitään merkitystä.

Joulu vietetään sukulaisten keskuudessa,

tyttö on koko ajan täydessä raivossa.

Yhä uudelleen heille kerrotaan,

isän lähteneen parempaan paikkaan.

Mikä paikka on muka parempi, kuin oma koti ja perhe?

Äiti on reipas, eikä enää itke koko aikaa,

nyt hän vaatii tyttöä käsittelemään asiaa.

Tyttö ei tahdo sanoa ajatuksiaan ääneen,

hän ei tahdo sopeutua tähän todellisuuteen.

Isää ei enää ole, kyllä hän sen tietää.

Muutto uuteen kotiin, sukulaiset ovat apuna,

myös kerran käytetty kaulahuivi kulkee mukana.

Uusi ihana huivi ja päivä, jolloin kaikki muuttui.

Hän otti sen silloin ilman lupaa, ja nyt isä puuttui.

Huivia ei uskalla heittää poiskaan.

Väkisin hän tottuu uuteen elämäänsä,

ettei näe enää ikinä isäänsä.

Vähitellen arki normalisoituu,

välillä vielä maailmalle raivostuu:

”Miksi juuri minun isäni?”

Isä ei tiennyt, miten paljon häntä rakastettiin,

ja miten paljon hänen takiansa itkettäisiin.

Isä ei nähnyt tytön kevätjuhlaesitystä,

eikä hän ollut saarnaamassa tytölle päihteistä.

Tai mistään muustakaan.

Isä ei ollut näkemässä, kun tyttö alkoi taas luistella,

Hän ei nähnyt, kun tytön uurastus palkittiin valkolakilla.

Isä ei kovistellut ensimmäistä poikaystävää.

Eikä toista, ei kolmatta, eikä aviomiestäkään.

Isä ei ollut paikalla, kun tytöstä kasvoi nainen.

Ajan myötä positiivisuus alkoi vihdoin vallita,

nainen muisteli isäänsä sekä hyviä aikoja.

Hän alkoi mieluummin kuvitella,

isänsä istuvan pilven reunalla.

Se tuntui paremmalta.

Viisitoista vuotta isän kuoleman jälkeen,

nainen löysi sen kirotun huivin uudelleen.

Pieni tytär ihastui siihen välittömästi,

mutta nainen päätti sanoa huiville hyvästi.

Nelivuotias oli eri mieltä.

Aviomies opettaa tytärtä luistelemaan,

ovat kuin nainen ja hänen isänsä aikanaan.

Naista surettaa, ettei isä nähnyt hänen aikuistuvan,

ja ettei tytär voi koskaan isoisäänsä tutustua.

Isä olisi ollut ylpeä, heistä molemmista.

Huivi koristaa tyttären kaulaa, nainen joutuu kauhun valtaan.

Käytössä ollut jo jonkin aikaa, ei ole sattunut mitään pahaa.

Nainen voi vihdoin huokaista helpotuksesta,

ja luopua lapsuuden raskaasta taakasta.

”En olisi voinut tehdä mitään toisin.”

Lisää runoja:
Maailman rakkain
Taaperon taivas