25. tammikuuta 2018

Myrkyllinen ihminen, osa 4

Aloita jatkiksen lukeminen alusta

Olivia makasi sohvan nurkassa kääriytyneenä vilttiin. Hänen miehensä Julius oli lähtenyt hakemaan kiinalaista ruokaa. Televisio oli päällä, mutta Olivia lueskeli mieluumin puhelimellaan Facebook-ryhmää nimeltä ”Toiveena raskaus”. Hän oli liittynyt ryhmään pari viikkoa sitten. Tänään postilaatikkoon oli ilmestynyt paksu kirjekuori, jossa oli aika lapsettomuustutkimuksiin.
          Facebook-ryhmää selatessaan Oliviasta alkoi tuntua pahalta. Ryhmässä oli liuta naisia, jotka olivat jo yrittäneet vuosikausia. Naisia, joilla ei ollut puolisoa, kenen kanssa edes yrittää. Ja naisia, joilla oli kolahtanut jo 40 mittariin. Olivia ja Julius olivat sentään yrittäneet ”vain” kaksi vuotta, ja Olivialla oli ikää vasta 26 vuotta. Toisaalta ryhmä antoi Olivialle juuri tarvittavaa vertaistukea: vain toinen lapsettomuudesta kärsivä ymmärsi sen tuskan, kun menkat alkoivat tai kun raskaustestiin ilmestyi vain yksi viiva.

Kun Julius tuli kotiin, Olivia puhui paljon ryhmästä ja sen lukemisesta tulleista fiiliksistä.
          Kirjoita säkin sinne”, Julius ehdotti.
          No enkä! Mitä mä edes kirjoittaisin? Meidän luvut ei ole yhtään niin huolestuttavat.”
          Voisit saada jonkun juttukaverin?”
          Julius oli oikeassa. Olivian oli vaikea keskustella lapsista kenenkään kanssa. Hänen kuusi vuotta vanhemmalla isosiskollaan oli jo kolme lasta, kahden eri miehen kanssa, ja suurimmalla osalla kavereista perhesuunnittelu kuului johonkin hamaan tulevaisuuteen – jos sinnekään.
          Jostain mielenhäiriöstä Olivia kirjoitti ryhmään:
          Moi! Olen uusi tässä ryhmässä. Miehen kanssa nyt pari vuotta yritetty. Millaisia kokemuksia teillä on lapsettomuushoidoista? Meillä on ensimmäinen aika polille 2,5 kuukauden kuluttua. Mitä ekalla kerralla tapahtuu?”
          Nopeasti hänelle tuli Facebookissa yhteydenottopyyntö: yksi nainen oli nähnyt Olivian profiilista asuinpaikkakunnan ja pyysi kahviseuraksi. Parin päivän sisään vastauksia tuli kymmenittäin ja yhteydenottojakin kourallinen, mutta Olivia sopi tapaamisen vain ensimmäisen viestinlaittajan kanssa. Ehkä myöhemmin hänellä olisi aikaa nähdä muitakin.
          Olivia sopi naisen kanssa tapaamisen lauantaiksi, koska hänellä oli silloin vapaapäivä. Paikaksi he sopivat rauhallisen kuppilan. Olivia ei ollut pitkään aikaan käynyt missään muussa kahvilassa kuin omassaan. Hänen oma yrityksensä, Café Appelsiini, sijaitsi torin laidalla.

Siru oli nuorempi, kuin Olivia oli osannut odottaa. Vain 20-vuotias. Hän oli yrittänyt avopuolisonsa kanssa hankkiutua raskaaksi vasta puolisen vuotta, mutta silti hän oli kauhean huolissaan, oliko hänessä jotain vikaa. Olivia lohdutteli tyttöä toteamalla, että yleisintä oli raskautua vuoden sisällä ehkäisyn jäätyä pois.
          Vaikka Olivia olikin vähän eri mieltä siitä, kannattiko Sirun vielä edes yrittää perheenlisäystä tuossa iässä, tyttö vaikutti kuitenkin kiinnostavalta persoonalta ja loistavalta seuralta. Siru kertoi avoimesti teini-iän kipuiluistaan, kadonneesta isästään ja erikoisesta äidistään, joka oli valinnut uuden miehen Sirun sijasta.
          Siru kertoi riidelleensä poikaystävänsä kanssa eilisiltana, ja ennen kuin Olivia tajusikaan, hänkin oli jo kertomassa lisää henkilökohtaisia asioitaan. Tai ainakin omasta mielestään liian henkilökohtaisia asioita kerrottavaksi ihmiselle, jonka tapasi ensimmäistä kertaa. Mutta Sirussa oli jotain sellaista, mikä sai Olivian luottamaan häneen.
          Mekin otettiin eilen yhteen Juliuksen kanssa. Tosin se nyt johtui siitä, että molemmilla oli hermot kireällä. Mutta jotenkin tuntuu niin usein siltä, että tämä lapsiasia koskettaa vain mua.”
          Jep, Mikokin on niin neutraali aina”, Siru naurahti ja vilkaisi kelloa. ”Mutta hei, mun täytyy nyt lähteä. Pitää tulla käymään siellä sun kahvilassa, nyt kun asun niin lähelläkin sitä!”
          Tervetuloa vain! Kiitos tästä, oli kiva jutella”, Olivia halasi Sirua kohteliaasti.

Olivia jäi vielä hetkeksi istumaan kahvilan nurkkapöytään ja katseli ulos. Lunta oli maassa parikymmentä senttiä ja sitä satoi hiljalleen koko ajan lisää. Toisella puolella katua joku äiti-ihminen yritti selkä pitkällä työntää hangessa eteenpäin vaunuja. Vieressä laahusti itkuinen punanaamainen taapero. Vaunujen alla korissa oli painolastina vielä kaksi kauppakassia. Naisen ärtyneisyyden näki kauas. Olivia pystyi kuvittelemaan, että naisella oli selkä hiestä märkä yrittäessään tarpoa eteenpäin toppavaatteet päällä. Sitten taapero vielä heittäytyi maahan. Naamasta näki, että lapsi huusi kuin syötävä. Nainen nappasi tämän vielä kainaloon kantaakseen tämän.
          Olivia olisi tehnyt mitä tahansa saadakseen olla naisen asemassa.

___________________________________

Irene istui leikkipuiston ainoalla penkillä puhelin korvallaan. Hänen siskonsa Olivia oli pauhannut vartin ajan lapsettomuustutkimuksista.
          Mutta hei, mitäs sinne?” kuului vihdoin kysymys.
          Odotas... Mitäs tässä nyt on tapahtunut”, Irene sanoi mietteliäänä.
          Joku isä tuli istumaan penkin toiseen päähän, joten Irene hieman hiljensi äänenvoimakkuuttaan ja alkoi selostaa:
          Viime lauantaina Aurora oli niin sanotusti isolla kylällä kavereidensa kanssa. Sillä olikin bussikortilta ollut rahat finito, ja sitten puhelinkin oli sammunut pakkasten takia. Joku ystävällinen vanhempi nainen oli lykännyt tytölle vitosen kouraan, että Aurora pääsi kotiin!”
          Oho! Vau. Ootko laittanut Facebookissa mitään kuulutusta naisen perään?” Olivia kysyi.
          No en, enkä aiokaan”, Irene naurahti.
          Jaaha... Mitä muuten silloin torstaina, saitteko lapsenvahdin?”
          Joo Hannu hommasi jonkun likan.”
          Ai Hannu? Yllättävä veto.”
          No joo, mä sanoin sille, että mulla oli se iltapalaveri ollut sovittuna jo kuukausi sitten, että jos hänellä on nyt pakottava tarve päästä johonkin lätkämatsiin työporukalla, niin hän saa sitten hoitaa meille lapsenvahdin.”
          Irene päätti jättää kertomatta noin tuhat muuta asiaa, joiden takia hänellä oli mennyt hermo Hannuun, joten hän lähti vaihtamaan puheenaihetta:
          Pojat oli kyllä innoissaan tästä Simbasta, ja ne kutsuvat nyt toisiaan Timoniksi ja Pumbaksi. Olivat siis ilmeisesti katsoneet Leijonakuninkaan.”
          Oikein!” Olivia nauroi. ”Me lähdetään nyt sunnuntaibrunssille, en ole vielä syönyt tänään mitään.”
          No sekin on oikein”, Irene hymähti.

Lopetettuaan puhelun Irene katseli leikkiviä lapsiaan. Hän toivoi, että hänen siskonsa nauttisi vielä elämästään ja vapaudestaan. Mennäpä nyt rauhassa sunnuntaibrunssille, mutta ei. Hän oli tullut aamukymmeneltä sunnuntaina leikkipuistoon palelemaan kahden nuorimmaisen kanssa.
          Olipas sun tyttö tavannut kivan naisen”, mies totesi penkin toisesta päädystä. ”Sori, kuulin väkisinkin. Itsekin törmäsin tällä viikolla samaisen ongelman kanssa kamppailevaan pikkupoikaan.”
          Irene hätkähti katsomaan miestä. Miestä, joka oli kuin veistos, vaikka koko komeus oli paketoitu hyvin toppavaatteiden alle.
          Ai. Autoitko?” Irene virnuili, kun ei muutakaan reagointitapaa keksinyt.
          Käskin kävellä. No en sentään, heitin kolme euroa”, mies nauroi.

Mies esittäytyi Karriksi. Hänen poikansa Viljami oli jo jonkin aikaa juoksennellut Irenen poikien kanssa pisin puistoa. Karri oli niin komea, että Ireneä kihelmöi katsella ja kuunnella häntä. Siistitty parta, kirkkaat silmät, matala ääni. Hammasrivistö oli kuin hammastahnamainoksesta. Irene oli ymmällään siitä, miten joku tuntematon mies pystyi näin lyhyessä ajassa saamaan hänet tuntemaan... näin. Irene ei muistanut, milloin olisi viimeksi ollut seksuaalisesti latautunut – saatika näin pahasti. Eihän mies edes flirttaillut!
          Äitiii! Mulla on kylmä, mennään kotiin”, toinen pojista juoksi Irenen luokse räkäposkella.
          Vai niin. No menepäs hakemaan veljesi”, Irene patisti ja nousi haluttomasti seisomaan. ”Me taidetaankin tästä lähteä. Oli kiva tavata.”
          Karri nousi pystyyn ja kaivoi puhelimen taskustaan:
          Niin oli! Voitaisiin joskus muulloinkin puistoilla samaan aikaan? Saisinko sun numeron?”
          Kädet hikoilleen Irene kirjoitti numeronsa miehen puhelimeen, ja sitten he lähtivät poikien kanssa kotia kohti. Irene tajusi, että hän yritti kävellessään liikuttaa lanteitaan mahdollisimman seksikkäästi. Aivan kuin hän olisi ollut jokin eläin, herranjumala sentään. Kevyttoppahousut tosin saattoivat peittää näkymän. Irene vilkaisi taakseen. Karri katsoi selvästi hänen peräänsä. Ja hänen peräpäätänsä.

___________________________________


18. tammikuuta 2018

Myrkyllinen ihminen, osa 3


Siru haki Facebookista kolme potentiaalisinta kirpputoriryhmää, ja latasi sitten niihin kuvia tavaroista ja vaatteista, jotka hän halusi myydä. Vasta muuttolaatikoita purkaessaan hän oli tajunnut, miten paljon hänellä oli esimerkiksi vaatteita, joita hän ei koskaan käyttänyt. Siru oli vaatekaappinsa koluamisen jälkeen tyhjentänyt keittiön kaappeja ja asunnon laatikoita, jotka oli hän oli muuton myötä vastikään täyttänyt. Reippauden puuskassaan hän oli sitten vielä laittanut pullataikinan kohoamaan, vaihtanut keittiönpöydän paikkaa ja hinkannut halvalla hammasharjalla kylpyhuoneen seinäkaakelien välit.

Kun Miko tuli kotiin, Siru oli olohuoneen sohvalla selailemassa kännykällään Facebookia. Hän oli juuri laittanut pullat paistumaan.
          Miten meni?” Siru kysyi.
          Miko oli käynyt kahdessa työhaastattelussa ja niiden välissä hoitamassa asioita keskustassa.
          Mikä helvetti se siivoojahomma oli?”
          No sulla on duunivaihtoehdot vähissä, kun ei oo koulutusta eikä juuri mitään työkokemusta!” Siru naurahti.
          En mä nyt sellaista duunii rupeis tekemään”, Miko ärähti ja meni koneelle.
          Voisit ite käydä läpi niitä ilmoituksia!” Siru tiuskaisi, kun tajusi avopuolisonsa oikeasti nirsoilevan työnhaussa.
          Siru oli lähettänyt Mikon puolesta jo ainakin 14 työhakemusta.
          Käy itte”, jätkä totesi välinpitämättömästi ja alkoi pelata.
          Mä käynkin!” Siru niiskaisi ja vetäytyi makuuhuoneeseen keräämään itseään.

Siru meni viltin alle makaamaan ja kuunteli kuulokkeilla musiikkia. Hän jatkoi puhelimen selailua ja yritti olla itkemättä – siinä onnistumatta. Häntä alkoi itkettää entistä enemmän, kun hän tajusi, ettei hänellä ollut ketään sillä tavalla hyvää ystävää, jolle olisi voinut avautua esimerkiksi tällaisesta. Ennen Mikoa hänellä oli ollut vielä paras ystävä, mutta sekin ihmissuhde oli kariutunut. Entinen bestis ei ollut hyväksynyt sitä, että Siru alkoi seurustella, eikä sitä, että Siru ei enää halunnut joka viikonloppu notkua baareissa.
          Hetkeksi Siru havahtui miettimään, johtuiko tämä hänen tunteilunsa raskaudesta. Sitten hän toppuutteli itseään: hänhän oli juuri eilen tehnyt testin.

Siru silitteli vatsaansa, ja mietti, että milloinkohan siellä alkaisi kasvaa vauva. Mitä jos se oli siellä jo, mutta se ei vain näkynyt vielä testissä? Siru sai sängyllä maatessaan inspiraation; hänhän voisi taas pitkästä aikaa tehdä lapsenvahtikeikkoja ja siten harjoitella valmiiksi lapsenhoitoa. Hän innostui niin, että hän ryntäsi makuuhuoneesta kertomaan Mikolle päätöksestään. Sitten hän nappasi paistumassa olleet pullat jäähtymään ja säntäsi omalle koneelleen. Hän kirjoitti kaupunkilaisten omaan Facebook-ryhmään:
          Moi! Tarvitsetko lastenhoitajaa? Minä olen Siru, 21-vuotias merkonomi. Olen lapsirakas ihminen ja olen hoitanut paljon lapsia; olen muun muassa hoitanut serkkujani, naapureiden lapsia sekä olen toiminut MLL:n lastenhoitajana. Vaihdan vaipat ja vaatteet, osaan tehdä ruokaa, sekä keksin varmasti tekemistä lapsille: esimerkiksi askartelua, leipomista tai ulkoilua. (Ei hätää, siivoan kyllä jälkemme!) Toimin perheen sääntöjen mukaan ja tarvittaessa tulen myös tutustumaan perheeseenne ennen varsinaista hoidontarvetta. Toistaiseksi olen työtön, joten minulle sopii lastenhoitokeikat mihin aikaan vuorokaudesta tahansa ja yön yli kestävät työt onnistuvat myös. Ota yhteyttä täällä Facebookissa yksityisviestillä!”

___________________________________

Päivi siirtyi ruokapöydän äärestä olohuoneen sohvalle puolikkaan punaviinilasillisensa kanssa.
          Kiitos rakas, mä oon niin täynnä”, hän huokaisi ja laittoi tv:n päälle.
          Tää kastikeresepti oli kyllä yllättävän hyvä”, Arto myhäili ja korjasi lautaset pöydästä.
          Sitten mies otti oman viinilasinsa ja istahti Päivin viereen. Päivi käpertyi miesystävänsä kainaloon tämän selaillessa tv-kanavia.
          Päivi piteli toisessa kädessään lasia ja toisella kädellä hän selaili kännykkäänsä.
          Ei oo totta. Kato mitä se likka nyt on saanut päähänsä!” Päivi voihkaisi ja näytti kännykkäänsä Artolle.
          Vai että leipomista ja ulkoilua. Sadasosasekunnissa yksi lapsi löytyy auton alta ja toinen uunista”, Arto hörähti nauramaan.
          Päivi purskahti myös nauruun. Hänen tyttärensä innostui aina täysillä, mutta innostuksella oli tapana laantua yhtä nopeasti. Siru oli temperamenttinen ja impulsiivinen tulisielu. Arto oli vähän samanlainen. Siksi nämä kaksi olivat olleet niin usein napit vastatusten Sirun vielä asuessa kotona.

Arto tuli taloon Sirun ollessa 16-vuotias, mutta perhe-elämä ei kestänyt järin kauaa, sillä Siru muutti jo pari kuukautta 18-vuotissyntymäpäiviensä jälkeen pois kotoa. Päivi oli tuolloin poissa tolaltaan tyttärensä päätöksestä, mutta nykyään hän muisteli tuota aikaa elämänsä stressaavimpana ajanjaksona, eikä varmasti olisi jaksanut päivääkään enempää sitä ruljanssia. Siru oli ollut liiakseen poikien perään ja harkitsematon kaikilla elämän osa-alueilla. Kun Päivi oli alkanut seurustella Arton kanssa, Arto oli yrittänyt takoa järkeä Sirun päähän, minkä johdosta kotona oli tapeltu harva se päivä. Loppujen lopuksi Päivi oli pessyt kätensä kaikesta riitelystä pitääkseen itsensä kasassa. Siru ei ollut tunnemyräköissään nähnyt asiaa samalla tavalla, vaan hän paljasti aika ajoin edelleen olevansa katkera äidilleen.

Puhelin alkoi soida juuri, kun Päivi oli saanut punaviininsä juotua.
          Se on Siru”, hän totesi Artolle ja nousi ylös mennäkseen puhumaan makuuhuoneeseen. ”No moi kulta!”
          Arto nousi myös pystyyn. Hän viittoi Päiville laittavansa kahvin tippumaan ja naputti sitten rannekelloaan: kahdenkymmenen minuutin kuluttua tv:stä tulisi uusi jakso uutta musiikkiohjelmaa.
          Päivi meni sängylle makaamaan ja kuunteli Sirun vuodatusta työnhausta, lastenhoitaja-aikeista, Mikon työhaastatteluista ja uuden asunnon sijainnista.

Milloin sitä sitten saa tulla kylään?” Päivi kysyi haukotellen.
          Vaikka nyt viikonloppuna?”
          Joo mikäs siinä. Mitä teiltä puuttuu? Jos niin kuin miettii tuparilahjaa?” Päivi sopersi.
          Oli huono ajatus heittäytyä pötköttämään täyttävän ruokailun jälkeen. Väsymys iski väkisinkin päälle.
          No, ainakin pinnasänky ja hoitopöytä!” Siru nauroi.
          Et ole tosissasi!” Päivi ponkaisi istumaan kauhuissaan.
          Vähäinenkin väsymys oli kaikonnut.
          Ei tässä nyt vielä mitään ole... Kovasti kyllä yritetään.”
          Et sä nyt helvetti mene pilaamaan elämääsi tuolla tavoin, tuossa iässä!” Päivi suuttui.
          Miksi ees sanoin sulle mitään! Mä niin tiesin ton sun asentees.”
          Oikeesti Siru. Mieti nyt kaksi kertaa, tai kaksisataa kertaa. Se on iso vastuu, eikä teillä kummallakaan ole kunnon töitä ja onko tää Miko sellainen, jonka kanssa sä...”
          Älä jaksa”, Siru keskeytti. ”Hei puhutaan sitten uusiks, ku oot edes selvinpäin.”
          Puhelu katkesi. Päivi rojahti takaisin makaamaan ja katseli kattoa. Kyynel vierähti hänen ohimolleen. Ehkä hän sitten oli kuulostanut humalaiselta myötäillessään Sirun puhetulvaa väsyneenä. Mutta millä oikeudella hänen tyttärensä käyttäytyi noin, puhui omalle äidilleen tuollaisella äänensävyllä? Mitä pahaa hän oli tehnyt, että hän oli saanut tuollaisen lapsen? Lapsen, joka oli kaiken huipuksi pilaamassa nyt omaa elämäänsä ja siinä samassa myös äitinsä elämän: se oli selvää, kuka siitä lapsesta joutuisi huolehtimaan.

___________________________________

11. tammikuuta 2018

Myrkyllinen ihminen, osa 2


Nooa seisoi kotikaupunkinsa pienen torin reunalla kolmen hänen luokalla olevan pojan kanssa. He eivät olleet Nooan kavereita, mutta Nooa halusi heidän porukoihinsa. Koulupäivä oli ohi, kello oli melkein kolme ja keskustassa oli paljon ihmisiä liikkeellä. Nooa potkaisi pientä jäälohkaretta edessään. Hän keräsi rohkeutta. Ja toivoi, ettei kukaan tuttu näkisi.
          ”Ei se uskalla”, yksi pojista ivaili.
          ”Antaa sen nyt yrittää.”
          ”Pitää tää nyt kokeilla, että toimiiko tää!”
          Nooa hengitti syvään ja sanoi sitten rehvastellen:
          ”Nähään kohta.”
Muut pojat olivat saaneet huippuidean kokeilla tätä, kun heidän luokkalainen Aurora oli kertonut saaneensa tuiki tuntemattomalta suoraan vitosen setelin kouraan. Aurora oli ollut viikonloppuna naapurikaupungin torilla heilumassa, kun sen bussikortilla ei ollut ollut tarpeeksi rahaa.

Nooa suuntasi torille päämäärättömästi. Hän näytti eksyneeltä, koska ei tiennyt, kenelle menisi puhumaan. Tosin, hänenhän pitikin näyttää vähän eksyneeltä. Kaksi ensimmäistä aikuista eivät olleet kuulevinaan, kun Nooa yritti pysäyttää heidät. Sitten Nooaa vastaan käveli mukavan näköinen mies kauppakassin kanssa.
          ”Hei, anteeksi”, Nooan suusta pääsi ennen kuin hän ehti kunnolla miettiä, miten jatkaisi.
          ”Hei?” mies hymyili hämillään.
          Nyt ei ollut enää mahdollisuutta perääntyä.
          ”Mun... Mun bussikortilla e-ei ollutkaan e-enää rahaa...”, Nooa alkoi änkyttää ja kaivoi bussikorttinsa näytille takin taskustaan.
          Nooa tajusi vasta nyt pelätä sitä mahdollisuutta, että mies tarjoaisikin puhelintaan, jotta Nooa voisi soittaa vanhemmilleen. Tai jos mies haluaisi ladata rahan hänen bussikortilleen? Tai jos mies antaisikin rahaa, mutta vain lainaksi?
          Hänen onnekseen mies tajusi heti kaivaa kolme euroa taskustaan. Nooa huokaisi helpotuksesta ja käveli sitten vähän kiertäen takaisin poikaporukan luokse.
          ”Ei tää nyt riitä! Mee takaisin!”
          ”Mä oon menossakin, mutta pitää eka odottaa, et se äijä ei oo näkemässä”, Nooa valehteli.
          Oikeasti hän olisi toivonut, että homma olisi ollut kertalaakista selvä. Muutaman euron saaminen oli kuitenkin käynyt yllättävän vaivattomasti. Kävellessään takaisin päin, Nooa mietti, että mitä jos hän tekisi saman joka päivä koulun jälkeen? Hän voisi tienata viikossa 10, jopa 25 euroa... Ellei jopa enemmän!

Nooa yritti esittää hätääntynyttä ja näyttää mahdollisimman surulliselta. Torin reunalla penkillä istui iäkäs mies, joka piteli kävelykepistään kiinni ja poltti piippua.
          ”Hei, anteeksi... Voisitko sä mitenkään auttaa?”
          ”Mitä?” vanhus kurtisti kulmiaan.
          ”Että voisitko sä mitenkään auttaa mua?” Nooa korotti ääntään.
          ”Mikä sulla on hätänä?” papparainen kysyi tarpeettoman kovaan ääneen.
          Vanhus ei ymmärtänyt bussikorttien päälle yhtään mitään, eikä ymmärtänyt sitäkään, miksei Nooa vain kävellyt kotiin. Nooa yritti selventää asioita ukolle tarinoimalla vaikka ja mitä samalla heiluttaen bussikorttiaan.
          ”Mikä täällä on homman nimi?” joku keski-ikäinen nainen tuli Nooan vierelle.
          Naisella oli punaista huulipunaa, kiharrettu tukka ja käsilaukku olalla. Nooa meni aivan lukkoon, ja vähän köhisten hän alkoi änkyttää:
          ”Ku-kun mu-mulla ei oo bu-bussikortilla rahaa... E-en pääse kotiin...”
          ”Ai! Mä voin soittaa sun vanhemmille.”
          ”Ne on töissä”, Nooa keksi salamannopeasti.
          ”Voi sentään. Onko ne kauankin? Entä sun isovanhemmat? Tai hei! Mitä jos mä heitän sut kotiin, missä sä asut?”
          Sen enempää miettimättä Nooa otti jalat alleen.

___________________________________

Leena riisui saapikkaansa ja asetteli villakangastakkinsa henkariin. Sitten hän pyyhki uusien silmälasiensa linssejä, sillä ne menivät näillä pakkasilla joka kerta huuruun, kun hän tuli ulkoa sisälle. Leena laittoi kahvin tippumaan ja istuutui kannettavan tietokoneensa ääreen. Hän avasi Facebookin ja kirjoitti aikajanalleen:
          ”Sitä vain ihmettelen, että mihin tämä maailma on oikein menossa. Tuossa juuri todistin, kun joku 10-12-vuotias pojankoltiainen kerjäsi rahaa eräältä vanhalta herralta. Olisi tarvinnut rahaa bussilippua varten. Ja mistäkö tiedän, että poika valehteli? No, minä kun tarjosin puhelinta lainattavaksi ja jopa autokyytiä kotiovelle, mukula juoksi karkuun! Kuka näitä tällaisia lapsia kasvattaa...”

Kun kahvi oli tippunut, Leenan puhelin alkoi soida. Se oli Siru, hänen esikoisensa avopuoliso.
          ”Moikka!” Leena vastasi ilahtuneena.
          ”No moi! Mä oon nyt saanut siivouksen pois alta, milloin voidaan tuoda tää höyrypesuri takaisin?”
          Nuoripari oli muuttanut isompaan asuntoon, ja vieläpä rivitaloon, pari viikkoa takaperin.
          ”Ihan mikä päivä vain!” Leena hymyili ja alkoi sitten selostaa Sirulle juuri Facebookiin päivittämästään asiasta.
          ”Mitä ihmettä! On näitä, jotka hyväksikäyttää hyväntahtoisia ihmisiä, ja sitten on niitä, jotka ei auta, vaikka mikä olisi!” Siru päivitteli.
          ”No niinpä! Huh huh. Mitäs sä olet tänään tehnyt?”
          ”Sain siivouksen loppuun ja tyhjensin viimeiset muuttolaatikot. Nyt olen tässä nettishoppaillut... Niin, juttuja”, Siru myhäili luurin toisessa päässä.
          ”Mitä! Kuulostaa tosi salamyhkäiseltä”, Leena naurahti.
          ”No... Ei tässä vielä ole mitään kerrottavaa...”
          Leena osasi jo ounastella, mutta komensi silti:
          ”Kerro kerro!”
          ”Me ollaan Mikon kanssa päätetty yrittää... Tai ollaan jo pari kolme kuukautta yritetty. Vielä ei ole tärpännyt...”
          Leena hihkui riemusta. Hän kuuli Sirun naureskelevan. Tyttö oli jo katselemassa vauvan tarvikkeita, koska tammikuun aikana oli loistavia alennuksia joka puolella.
          ”Voi että, miten hienoa!” Leena liikuttui.

Raskaushaaveet eivät sinänsä tulleet yllätyksenä, sillä Leena oli jo viime kesänä ymmärtänyt Sirun potevan jonkinasteista vauvakuumetta. Hän oli onnesta soikeana siitä, että hänen poikansa oli löytänyt tällaisen tytön. Tytön, joka piti pojan aisoissa ja josta tämä anoppi piti!
          Puhelun jälkeen Leena palasi kannettavansa ääreen kirjoittamaan:
          ”On tässä maailmassa jotain hyvääkin. Ilouutisia odotellen!”

___________________________________

4. tammikuuta 2018

Myrkyllinen ihminen, osa 1

Tuure sytytti röökinsä jo parvekkeen oven kynnyksellä.
          ”Haittaaks jos mä kusen täst tänään alas?” Teukka virnuili.
          ”Anna mennä vaan”, Tuure kohautti olkiaan ja veti pitkät henkoset.
          ”Laittakaa ovi kii”, joku muijista huusi olohuoneen puolelta. ”Tulee kylmä ja tääl haisee!”
          Tuure pamautti oven kiinni mielenosoituksellisesti ja naureskeli perään.
          ”Kutsuiks muute Mikoo lainkaa?” Teukka kysyi.
          ”Kyl mä sit laitoin sille viestiä, mut ei se ees vastannu mitään”, Tuure vastasi.
          ”Vittu mitä touhuu. Kauankoha se jaksaa katella sitä ämmää?”
          ”Miko on niin narun päässä, et vaikka se muija menis ja panis jotain toista sen silmien edessä, se tossu ei edes harkitsis eroo”, Tuure rehahti nauramaan.
          ”On toi kyl aika...”, Teukka tuhahti ja hörppäsi oluttölkistään: ”Onkoha se enää kehenkään frendiin yhteydes? Ei muhun ainakaan. Ja säkin oot kuitenkin ollu joskus sen paras kaveri!”
          ”Nimenomaan. Ollu joskus”, Tuure hörähti.
          Hän oli tuntenut Mikon niin kauan kuin muisti. Miko oli ollut hänen ensimmäinen kaverinsa hiekkalaatikolla, vierustoveri ekaluokalla ja niin sanotusti rikostoveri murrosiässä.

Parvekkeen ovi räväytettiin auki.
          ”Tuure, tuu!” yksi tytöistä henkäisi. ”Kytät!”
          Tuure tumppasi röökinsä ja asteli sisälle. Kaksi poliisia seisoi eteisessä ja musiikki oli pausella.
          ”Sinäkö olet näiden kemujen isäntä?”
          ”Minä minä, hyvää iltaa vaan”, Tuure sanoi vaihtaen täysin asiallisen vaihteen päälle ja kätteli molempia poliiseja.
          ”Iltaa, tai ennemmin yötä. Naapureilta on tullut valituksia metelistä, että mitäpä jos nämä juhlat jatkuisivat jossain anniskeluravintolassa?”
          ”Joo, ilman muuta, ollaankin juuri tekemässä lähtöä”, Tuure valehteli silmät suurena. ”Pahoittelut, että me nyt tällä tavoin oltiin virkavallalle vaivaksi.”
          ”Ei mitään, ei mitään”, toinen poliisi ryki. ”Muistatte sitten tulevaisuudessa pitää musiikin hiljaisempana ja lähteä aikaisemmin jatkoille.”
          ”Joo ilman muuta”, Tuure myötäili ja mielisteli poliiseja vielä kyselemällä, millainen työvuoro heillä oli takana ja kauanko se vielä kestäisi.

Poliisien lähdettyä tytöt alkoivat puhua oikeasti jatkoille lähtemisestä: he halusivat vielä tanssimaan. Hetkessä hameväki oli puhunut Tuuren ja kolme muuta jätkää ympäri.
          ”Ennen kuin lähdetään, pitää tehä yks juttu”, Tuure virnisti.
          Hän laittoi musiikin soimaan niin lujaa, että ikkunat helisivät.

___________________________________

Hei, anteeksi, bussi tuli torille”, kuului nuoren naisen ääni.
          Eija havahtui.
          ”M-mitä?” oli ensimmäinen sana, jonka hän sai suustaan. Samassa hän tajusi, että oli kotimatkalla nukahtanut bussiin. Ja ohittanut aikoja sitten oman pysäkkinsä. Eija katsoi unenpöpperöisenä rannekelloaan: toden totta, kello oli jo 15!
          ”Niin, ajattelin, että jos sun tarvitsee vaihtaa bussia tai jotain”, nainen hymyili ja suuntasi sitten itse bussin ovelle.
          ”Kiitos!” Eija ymmärsi huutaa tytön perään.
          Tämä heilautti kättään hymyillen. Eija kampesi ylös ja ulos bussista. Hän käveli kadun toiselle puolelle bussipysäkille päästäkseen takaisin päin. Hänen oli pitänyt kulkea bussilla vain muutama pysäkki, mutta ilmeisesti univaje ja bussin rauhallinen hytkyminen oli nukuttanut hänet hetkessä: hän oli päätynyt naapurikaupungin isolle torille asti.
          Alakerran nulikka oli pitänyt viime yönä taas senpäiväiset pippalot, ettei Eija ollut saanut nukutuksi. Sitten kun alakerrassa oli vihdoin viimein meteli vaimentunut, Eijaa ei ollut enää väsyttänyt. Vasta aamuviideltä hänestä oli alkanut tuntua siltä, että vielä ehtisi nukkua pari tuntia, mutta sitten nuoriso olikin tullut takaisin mekkaloimaan.
          Luonnollisesti työvuoro lauantaina ei ollut alun perinkään ollut järin mieluinen ajatus, ja kaiken valvomisen jälkeen työpäivä oli ollut kerrassaan helvetillinen.

Eija istuutui ensin bussipysäkin penkille, mutta nousi sitten melkein heti pystyyn: penkki oli niin kylmä, että ahteri meinasi jäätyä siihen kiinni. Pakkanen piti Eijan pirteänä, ja hän päätti vain hieman nojata bussipysäkin katokseen. Hän katseli torille päin, jossa sinkoili ihmisiä sinne tänne. Iäkäs pariskunta oli myymässä kukkasia ja jotain puutarhatonttuja. Joku yhdistys oli pystyttänyt kojunsa torin kulmaan myydäkseen makkaraa ja hernekeittoa.
          Eijan huomio kiinnittyi väkisin tyttöön, iältään ehkä 10-vuotiaaseen, joka vaikutti olevan vähän eksyksissä. Tyttö piti kädessään puhelinta ja pysäytti rollaattorilla liikkuvan vanhan miehen. Eija seuraili tilannetta, joka päättyi siihen, että vanhus pudisti päätään ja jatkoi matkaansa. Tyttö jatkoi kiertelyä ja kaartelua. Eija oli aika varma, että tämä oli niitä nykyajan keinoja keplotella rahaa vanhuksilta. Pistetään joku lapsiraukka kerjäämään rahaa tai pyytämään puhelinta lainaksi. Ja alta aikayksikön lapsi juoksisi puhelin tai lompakko kourassaan tiehensä.

Hän ei kuitenkaan saanut mielenrauhaa; oli kuitenkin olemassa se mahdollisuus, tosin todella pienellä todennäköisyydellä, että tyttö tarvitsi apua. Eija ylitti tien ja suuntasi kohti tyttöä. Hän oli ohittavinaan tytön, mutta kysyi sitten kohdalla:
          ”Anteeksi, onko sulla jokin hätä?”
          ”Mitä? Mistä sä tiesit?”
          ”Katselin, että sä näytät vähän eksyneen näköiseltä”, Eija naurahti.
          ”Ai. Joo siis. No... Tää on vähän noloa, mutta mun bussikortilla ei ole rahaa ja mun puhelin lakkasi toimimasta. Täällä on kai liikaa pakkasta...”
          ”Saanko katsoa?” Eija kysyi, vaikka ei ymmärtänyt älypuhelimista juuri mitään.
          Tyttö ojensi puhelimensa käsi täristen. Eija yritti käynnistää puhelinta, mutta se väläytti punaisen akun kuvaa.
          ”Siitähän on akku loppu”, Eija totesi.
          ”Niin, se tyhjenee tosi nopeasti, jos ulkona on kylmä...”, tyttö vastasi vaisusti. ”Saisinko mä lainata sun puhelinta, että soittaisin äidin hakemaan?”
          Eija hymyili tytön kohteliaisuudelle. Hän avasi laukkuaan ottaakseen puhelimensa sieltä, mutta päätyikin tarttumaan lompakkoonsa. Hän antoi tytölle viiden euron setelin.
          ”Tuolla saat varmasti sellaisen kertalipun. Älä nyt tänne jää enää värjöttelemään, vilustut vielä”, Eija hymyili.
          ”Viisi euroa!” tytön silmät meinasivat pullistua päästä.
          Aidosta hämmästyksestä ja äänensävystä kävi ilmi, että ainakin tyttö ymmärsi rahan arvon.
          ”Kiitos! Kiitos, kiitos, kiitos!"
          ”Ei mitään, kiva olla avuksi”, Eija naurahti ja päätti käydä haukkaamassa jotain, ennen kuin yrittäisi taas päästä oikealle pysäkille.


___________________________________