31. lokakuuta 2018

Tositarina pelastusoperaatiosta, osa 6: Onnelline lopp



↓ Teksti on kirjoitettu sekä Laitilaksi että suomeksi ↓

Lauvanta-aamust mää sitt pakkasi Murre mukka, kävi viämäs loukul ruakka ja lähri Aune* tyyhö. Aune ol hunteeran, ett olik Murre lähten flikastelema, vaikk oliki palli leikattun, ko ei ollu katti näkyn ei kuulun. Mää varotteli Aunet siit ketust ja sanosi, ett ei paranis pääst Murre silviissi ulkoilema.

Mun pit sinä päevän menn hoitama muutto ettippäi, mut totkai mää jäi kaffel, ko Aune pyys. Siin meniki sit pualtoist tuntti. Me puhutti kissoist, koulust, töist, perhejäsenist, miähist, eroist, ystävist, häne korist, mun uurest korist, muutoist… No aiva kaikest. Mää olisi ollu siäl varma koko päevä, mutt ko aikataulu ol mikä ol.

Lauvantan mää siivosi uutt kämppä ja sitt siirryi taktisest Uuttekaupunkkihi, ko sunnunta-aamust mun pit men kirkko. Juu, mää pääti kääntty jo Jumala puale täsä kiss-asiass. No ei mar: mu yhrell pikkusiskoll ol rippjuhla. Voit kuvitell, kui pali mul naoretti, ko sukulaise kysyivä kuulumissi ja mää kerroi mu pelastusoperaatiost. Mutt jotenki mul ol alkanu jo usko loppuma: mää oli varm, ett ei se kiss sinn loukku men. Se ol tasa tarkka nähny, ko mää oli Murre käyny hakemas siit loukust. Rupes tuntuma silt, ett mää rava siäll iha turhampäitte. Vaikk jokane yä mää oli näkevinän jonki eläväise liikahteleva pusikoss.

Elokuu ensmäsen maanantan mul pit ol töit, mut ko ol nii kurja keli, ni sunnunta sain tiaro, ett voin pittä vapatakki. Mää pisti kaike pelihi saaraksen muuttoloota pakattu mahrollisimma pali. Iltapäeväl vein roski ja siin samal ajatteli poikkeuksellisest käyr vähä loukull päi kävelemäss.

Suureks yllätykseks, mää näi Zala-Smugge mummomöki seinustall, aiva louku viäress. Mull men pasma sekasi ja yriti kaikill tavoill iknoorat häne läsnäolo. Mää jäi kauemmas seorama, ett mitä tapahtu. Mutt mittä ei tapahtun. Zala-Smugge vaa tönött louku viäres eikä eres haistellu ruakka.

Nii mää sit kiärsi sin mökkie keskel sisäpihal. Zala-Smugge huamas munt, ja mää meni kyykky noi kymmene metri päähä. Mul ol käres raksui. Mää siristeli silmi ja puhui mukavi. Ja mitä se kiss tek? No hävis talo taa. Mä pysyi paikallan ja pääti, ett jumaliste, mää ole täs ny vaik koko tämä vapaapäevä! No, eihä siin kaua menny, ko jala rupesiva jo puutuma.

Mu yllätykseksen Zala-Smugge ilmestys möki toiselt pualel, ja mun ol pakko sinnitell, vaik pohkes alko tunttu suaneveto. Ja mun o viälki vaikkia usko tätä, mutt se ei näyttän kauhiast eres epäröivä, ko se vaa tul mu tyyjö. Eikä se tullu eres syämä vaa hakema rapsutuksi. Sialuje sympatia ol ku oliki molemmipualist! Mää oti Zala-Smugge syli ja kanno häne louku suul. Sitt mää oroti, ett hän men syämä vapaehtosest ja vast sit mää sulji louku ove verkkasest.

Mää soiti taas Turu eläinhoitola, jok ol juur menos kii. Mää sai ohjeistukse, ett mää veisi Zala-Smugge eläinsairaalaha, ja he hakisiva häne sitt siält huame. Nii me sitt lähretti ajama Raissio pualel Eläinsairaala Vettorihi. Me juteltti koko matk, ja mää kerrosi hänell, ett mää ole Linra, ja ett jos hänell ei ol kotti, ni hän pääse muuttama meill. Ja ett meill hän sais sit siskokses Zella.

Mää toitoti eläinhoitolal ja sit kans sairaalal, ett mää sitt aroptoi häne, jos omistaja ei löyr. Mu syrän vähä nyrjäht, ko hoitaja kiatos Zala-Smugge pyyhkesse ja vei häne poies. Seoraavan aamun ko soiti sairaalaha, sain tiättä, ete siru ollu löytyn. Toivo heräs. Eikä hänell ollu mittä pahast vial: muutama kuallu punkki ihos kiines, hirvittäv määr puremi korvis, nirhaumi vattas ja taisteluarppi naamas. Ja sain tiättä, ett hä o flikk. Hänest tulis Zala.

Mut ko eläinhoitola laitto feisbuukki kuva hänest, omistaja löyrys alle tunnis. Oliha se hyvä jutt, mutt… Kyllähä se sattu.

Mu onneksen Zala-Smugge ol ollu karkumatkall ussema viiko, eli mää e ollu ryästän hänt. Hänt ol kaivattu, ja häne kisskaver ol itkie etsin hänt pisi kämppä. Zala-Smuggel ol poja nimi, ko hänt ol pentun luulttu kolliks.

Ja nii Zala-Smugge, tai siis tämä kiss, pääs takas kotti. Mää muuti Turu pualel. Kesä lopus, tyät Salakuljettajass lopus. Kettu pualesta pyäri erelle siin kerrostaloje pihoill. Vesikriisist ja heltteist selvitti – ny kesä kuumuus o muisto vaa. Aune luan mää aijo käyr uurestanki kaffell.

Se saatto ol mu elämän ressaavint aikka, mut mää tekisi sen kosk vaa uuresta. Yhä erelle mää nää Zala-Smuggest uni. Semssi uni, jois mää eti hänt, ja semssi uni, jois hän assu meill. Ja mitä mää voi kaike tämä jälkke sanno?
1. Mää en enä ikin olet, ett saissi kissa tost noi vaa kantokoppaha.
2. Sit ko mull o vara, mää perusta kissatalo, joho mää voi viär turva kissoi (jokk mää löyrä tai kitnappa), jos mul ei ol aikka het lähte kuskama niit eläinhoitola.
3. Pysähry sääki ko näes kati tiä reunass. Siäll o vapaste ulkoilevi katei, mutt siäll o myäs eksynei lemmikei, hyljättyi kesäkisui ja luantto syntynei kissoi, jokk tarvitteva appu. Anneta yhress kans kissoje elämäll arvo.

*nimi muutettu

______________________________

Tositarina pelastusoperaatiosta, osa 6: Onnellinen loppu


Lauantaiaamuna pakkasin Murren mukaani, kävin viemässä loukulle ruokaa ja lähdin Aunen luokse. Aune oli pohtinut, että oliko Murre lähtenyt tyttöjen perään, vaikka olikin pallit leikattu, koska kissaa ei ollut näkynyt eikä kuulunut. Varoittelin Aunea siitä ketusta ja sanoin, että ei paranisi päästää Murrea siihen tapaan ulkoilemaan.

Minun piti sinä päivänä mennä hoitamaan muuttoa eteenpäin, mutta totta kai jäin kahville, kun Aune pyysi. Siinä menikin sitten puolitoista tuntia. Puhuimme kissoista, koulusta, töistä, perheenjäsenistä, miehistä, eroista, ystävistä, hänen kodistaan, minun uudesta kodistani, muutoista… Eli aivan kaikesta. Olisin ollut siellä varmaan koko päivän, mutta kun aikataulu oli mikä oli.

Lauantaina siivosin uutta asuntoa ja sitten siirryin taktisesti Uuteenkaupunkiin, koska sunnuntaiaamuna minun piti mennä kirkkoon. Joo, päätin kääntyä jo Jumalan puoleen tässä kissa-asiassa. No en sentään: yhdellä pikkusiskollani oli rippijuhlat. Voitte kuvitella, kuinka paljon minulle naurettiin, kun sukulaiset kysyivät kuulumisia ja kerroin pelastusoperaatiostani. Mutta jotenkin oli alkanut jo usko loppumaan: olin varma, että ei se kissa sinne loukkuun menisi. Se oli tasan tarkkaan nähnyt, kun olin käynyt hakemassa Murren siitä loukusta. Rupesi tuntumaan siltä, että hypin siellä ihan turhaan. Vaikka jokainen yö olin näkevinäni jonkin pienikokoisen eläimen liikahtelevan pusikossa.

Elokuun ensimmäisenä maanantaina minulla piti olla töitä, mutta kun oli niin kirja keli, sain sunnuntaina tiedon, että voisin pitää vapaatakin. Pistin kaiken peliin saadakseni muuttolaatikoita pakatuksi mahdollisimman paljon. Iltapäivällä vein roskia ja siinä samalla ajattelin poikkeuksellisesti käydä vähän loukulla päin kävelemässä.

Suureksi yllätykseksi näin Zala-Smuggen mummonmökin seinustalla, aivan loukun vieressä. Menin ihan pois itsestäni ja yritin kaikilla tavoilla ignoorata hänen läsnäolonsa. Jäin kauemmaksi seuraamaan, että mitä tapahtuu. Mutta mitään ei tapahtunut. Zala-Smugge vain seisoi paikallaan loukun vieressä eikä edes haistellut ruokaa.

Niin minä sitten kiersin sinne mökkien keskelle sisäpihalle. Zala-Smugge huomasi minut, ja menin kyykkyyn noin kymmenen metrin päähän. Kädessäni oli raksuja. Siristelin silmiä ja puhuin mukavia. Ja mitä se kissa teki? No hävisi talon taakse. Pysyin paikallani ja päätin, että jumankauta, olen tässä nyt vaikka koko tämän vapaapäivän! No, eihän siinä kauaa mennyt, kun jalat rupesivat jo puutumaan.

Yllätyksekseni Zala-Smugge ilmestyi mökin toiselta puolelta, ja minun oli pakko sinnitellä, vaikka pohkeessa alkoi tuntua suonenveto. Ja vieläkin minun on vaikea uskoa tätä, mutta se ei näyttänyt kauheasti edes epäröivän, kun se vain tuli luokseni. Eikä se tullut edes syömään, vaan hakemaan rapsutuksia. Sielujen sympatia oli kuin olikin molemminpuolista! Otin Zala-Smuggen syliini ja kannoin hänet loukun suulle. Sitten odotin, että hän meni syömään vapaaehtoisesti ja vasta sitten suljin oven hitaasti.

Soitin taas Turun eläinhoitolaan, joka oli juuri menossa kiinni. Sain ohjeistuksen, että veisin Zala-Smuggen eläinsairaalaan, ja he hakisivat hänet sitten sieltä huomenna. Niin me sitten lähdettiin ajamaan Raision puolelle Eläinsairaala Vettoriin. Juttelimme koko matkan, ja kerroin hänelle, että olen Linda, ja että jos hänellä ei ole kotia, niin hän pääsee muuttamaan meille. Ja että meillä hän saisi sitten siskokseen Zellan.

Pauhasin sekä eläinhoitolalle että sairaalalle, että adoptoisin hänet, jos omistajaa ei löytyisi. Sydämeni vähän nyrjähti, kun hoitaja kietoi Zala-Smuggen pyyhkeeseen ja vei hänet pois. Seuraavana aamuna, kun soitin sairaalaan, sain tietää, ettei sirua ollut löytynyt. Toivo heräsi. Eikä hänellä ollut mitään pahasti vialla: muutama kuollut punkki ihossa kiinni, hirvittävä määrä puremia korvissa, nirhaumia vatsassa ja taisteluarpia naamassa. Ja sain tietää, että hän on tyttö. Hänestä tulisi Zala.

Mutta kun eläinhoitola laittoi Facebookiin kuvan hänestä, omistaja löytyi alle tunnissa. Olihan se hyvä juttu, mutta… Kyllähän se sattui.

Onnekseni Zala-Smugge oli ollut karkumatkalla useamman viikon, eli en ollut ryöstänyt häntä. Häntä oli kaivattu, ja hänen kissakaverinsa oli itkien etsinyt häntä heidän kodissaan. Zala-Smuggella oli pojan nimi, koska häntä oli pentuna luultu kolliksi.

Ja niin Zala-Smugge, tai siis tämä kissa, pääsi takaisin kotiin. Minä muutin Turun puolelle. Kesä loppui, työt Salakuljettajassa loppuivat. Kettu puolestaan pyörii edelleen siinä kerrostalojen pihoilla. Vesikriisistä ja helteistä selvittiin – nyt kesän kuumuus on muisto vain. Aunen luona aion käydä uudestaankin kahvilla.

Se saattoi olla elämäni stressaavinta aikaa, mutta tekisin sen koska vain uudestaan. Yhä edelleen näen Zala-Smuggesta unia. Sellaisia unia, joissa etsin häntä, ja sellaisia unia, joissa hän asuu meillä. Ja mitä voin kaiken tämän jälkeen sanoa?
1. En enää ikinä oleta, että saisin kissan tuosta noin vaan kantokoppaan.
2. Sitten kun minulla on varaa, perustan kissatalon, johon voin viedä turvaan kissoja (jotka löydän tai kidnappa), jos minulla ei ole aikaa lähteä heti kuskaamaan niitä eläinhoitolaan.
3. Pysähtykää te kaikki muutkin, kun näette kissan tien reunassa. Siellä on vapaasti ulkoilevia kissoja, mutta on myös eksyneitä lemmikkejä, hylättyjä kesäkisuja ja luontoon syntyneitä kissoja, jotka tarvitsevat apua. Annetaan yhdessä myös kissojen elämälle arvoa.

*nimi muutettu

24. lokakuuta 2018

Tositarina pelastusoperaatiosta, osa 5: Toine kitnappaus


↓ Jokainen osa on kirjoitettu ensin Laitilaksi, sitten suomeksi ↓

Nii mu loukustan löytys väär kiss. Mull ol vartt aikka, enne ko pit lähte ajama töihi. Mää meni siihe häki lua ja miäti, ett mitä halvattu mää ny tämä kans tee. Siin vaihees olis ollu torella tarppellist omista talo. Tai samantiä kissatalo, joho viärä ain näit katei, joit mää löyrä (tai ryöstä). No, mää avasi varkkate se ove ja hetke aikka toivoi, ett jospa tää kaver juaksis suara tiät kotti. Sil ol kaulapant ja kulkune siin, nii mää tiäsi, ett kyll sil koti o. Jossai.

Mutt ei, hän ol tullu ruua peräs sin loukku, ja sitt hän men ruua peräs siihe kantokoppaha, jok mul ol siin louku lähell. Mää katosi silmä suuren, ett onk tämä ny tosika enä. Näit katei vaa tule ja tule! Noh, ei mittä, mää laito louku takas kohrill ja oti tämä suhteellise iso kollikissa kantto. Mää rymysi takas tiäl ja törmäsi siihe mu naapuri mummo. Se ol innossas, ko näk mun kantava kissa mukanan. Mää laski kantokopa alas ja huakkasi syvä, ett ei tullu oikkia katti.

Siin sitt ko mää oli jääny suustan kiines tämä naapuri kans, ni lähell puskas rapis. Zala-Smugge! Se ol menos kattoma sin loukku – varma ol siis kuullu, ko tämä harma katti ol alkan pitän melkost meteli mu nähressäs. Mutt Zala-Smugge pysähtys ko seinä, ko se näk meiä ihmiste toljottava sitä haltiossan. Ja sarasosasekunnis se ol taas karonnu näkyvist. Mää melkke itki ilost, ko sai varmuude, ett hän o viäl eloss. Ja ett hän erelle liikku siin lähistöll! Mut louku paikka pit vaihta, ko tää herr kiss ol ollu vähä ressantuneenas siäll loukuss. Siit ol lähten nii pali karva, ett siäl maas o varma viäl ens vuare elokuuski harma läntt.

Kiire vilkka mää kävi viämäs tämä komia kokose kati mun kylppäri eristyksihi ja soiti Turu eläinhoitola: no yllätys, kukka ei ollu kaivan tämän näköst kissa. Mää lupasi, ett lauavantain mää kiirättäissi kissa sitt sinn, jos mää e sitä enne löyr naapurustost omistaja.

Mul ol töiss nii pali naurettu sitä, ett mitä jos Zala-Smugge oliki vaa sillo viikko sit ollu tavallisse tappa iltalenkil, ja mää meni häne kitnappama. (Mut tätä mää e pitän kauhia torennäkösen, ko Zala-Smugge ol ottan nii pali osuma.) No, voit kuule arvat, kui pali ne sitt naoro, ko mää meni töihi ja kerroi, ett ny mull o iha satavarmast jonku toise katti kaapattunas. Se ol jo nii koomist, ett mää oli jo alkkan suunnitell kirjottavan murreteksti täst kaikest.

Töis kaffepaussil mää meni taas kerra kaikk karkurihomma ja feisbuuki ryhmä läpitte. Kukka ei ettin tämä näköst kissa – interneti ihmeellises mailmas ainaska. Illal yämyähä, torsta-perjanta välise yän, mää kirjoti käsi kuustoist klappu, jois luk kuta kuinkki näi: ”Hei! Onk su vaaleva harm katt karoksiss? Ei hättä, hä o kunnoss! Soit…” ja sit siin ol mu numero ja etunim. Niit klapui mää sitt kävi teippamas jokase kerrostalo ulk-ovehe siin meiä lähell. Yks mummo kattel huvittunen parvekkeltas toisest kerroksest, ett mitä mää touhu siihe aikka yäst. Mää kerroi loukust ja kysysi, ett tiättäk hän kettä, jol ois vaalevaharma katt. Ei tiänny. Mää hunteerasi, ett kyll nykyaja mummo saisiva flatkutta enemp, ni tiätäisivä eres, ett kene katei tääll huini.

Viimäse klapu mää teippasi vesipistesse – ko siis erelle ol menos se vesikriis, ja sen vuaks ol tullu vesipistei sinn ja tänn ja tonn. Ja vesikriisist puhe olle: peseytymist ei ollu kukka kieltän. Juamist ja ruualaitto varte vett pit vaa keittä – jos sitä vett ny ylipääns tul viä kraanast. Kaikill ei tullu senkä vertta. No, perjanta-aamust must tuntus, ett mää ala hajot. Kirjamellisest. Mu iho alko rikkoutu kaikist taippeist ja kaikist kohrist, mihi mää koski tai mihi jok osus. En tiär, johtuk se sit siit vesikriisist vai siit, ett mää kävi ressist nii ylikiarroksill!

Mutt tää kollikiss ol ihan. Ja jumalattoma kokkone – mun kolm-neli kilose kati näyttivä aiva pennuilt häne verrattun. Hän tykkäs munst het, ja mää miäti jo sitäki, ett voi halvattu, jos sen omistaja ei sittenkä löyry, ni mun pittä aroptoira hänekki. Mul ol taas tullu joki ihmeelline yhtekuulumise tunn. Sil vissi varma oikkioist kitnappajistaki tunttu?

Täsä vaihess mu sillone 56 neliöine kaksio alko käyr piäneks. Mää aloi valmistel mu kamari siihe kuntto, ett jos ny seoraavaks loukus onki Zala-Smugge, ni mull tartte ol sitäki varte viäl karanteen. Ko en tiätenkä olis voinu tuupat katei sekasi sama tilaha: totkai ne olisiva ruvennu tappelema revirist, herr kiss ois saattan pistä mu leikkaamattoma sijaiskati paksuks, ja tiäs mitä ulk-kissa tartuttaisivakka mu sisäkissoill. Riskejä ol vaikk kui.

Perjantapäeväll mu puhelimen sois. Siält soittel yli kahreksakymppine Aune*, jolt ol kiss hukass. Hän ol kysyn joltai lapsilt, ett onk häne kattias näkyn, ja nämä lapse oliva ohjeistan häne siihe vesipisteel, jos ol mun jättämä klapp. No ei mittä, me sovitti, ett mää tua heti huame aamuste häne kattis takasi. Puhelu aikan mää naoreskeli miälessän, ett kyll täst nii pitä kirjotta se murretekst. Ja sitt viäl käve ilm, ett tämä kiss mu kylppäris ol nimeltäs Murre!


______________________________

Tositarina pelastusoperaatiosta, osa 5: Toinen kidnappaus


Niin loukustani löytyi sitten väärä kissa. Minulla oli vartti aikaa, ennen kuin piti lähteä ajamaan töihin. Menin siihen häkin luokse ja mietin, että mitä hittoa minä nyt tämän kanssa teen. Siinä vaiheessa olisi ollut todella tarpeellista omistaa talo. Tai saman tien kissatalo, johon viedä aina näitä kissoja, joita löydän (tai ryöstän). No, avasin hiljakseen sen loukun oven ja hetken aikaa toivoin, että jospa tämä kaveri juoksisi suoraa tietä kotiin. Sillä oli kaulapanta ja kulkunen siinä, joten tiesin, että kyllä sillä koti on. Jossain.

Mutta ei. Hän oli tullut ruoan perässä sinne loukkuun, ja sitten hän meni ruoan perässä siihen kantokoppaan, joka oli siinä loukun lähellä. Katsoin silmät suurena, että onko tämä nyt tosikaan enää. Näitä kissoja vaan tulee ja tulee! No eipä mitään, laitoin loukun takaisin kohdilleen ja otin tämän suhteellisen ison kollikissan kantoon. Könysin takaisin tielle ja törmäsin siihen naapurin mummoon. Se oli innoissaan, kun näki minun kantavan kissaa mukanani. Laskin kantokopan alas ja huokaisin syvää, että ei tullut oikeaa kissaa.

Siinä sitten kun olin jäänyt suustani kiinni tämän naapurin kanssa, yhtäkkiä lähellä puskassa rapisi. Zala-Smugge! Se oli menossa katsomaan sinne loukkuun – varmaan oli siis kuullut, kun tämä harmaa kissa oli alkanut pitää melkoista meteli minut nähdessään. Mutta Zala-Smugge pysähtyi kuin seinään, kun se näki meidän ihmisten tuijottavan sitä haltioissaan. Ja sadasosasekunnissa se oli taas kadonnut näkyvistä. Melkein itkin ilosta, kun sain varmuuden, että hän oli vielä elossa. Ja että hän edelleen liikkui siinä lähistöllä! Mutta loukun paikkaa piti vaihtaa, koska tämä herra kissa oli ollut vähän stressaantuneena siellä loukussa. Siitä oli lähtenyt niin paljon karvaa, että siellä maassa on varmaan ensi vuodenkin elokuussa harmaa läntti.

Kiireen vilkkaan kävin viemässä tämän komean kokoisen kissan kylpyhuoneeseeni eristyksiin ja soitin Turun eläinhoitolaan: no yllätys, kukaan ei ollut kaivannut tämän näköistä kissaa. Lupasin, että lauantaina kiidättäisin kissan sitten sinne, jos sitä ennen en löytäisi naapurustosta omistajaa.

Työkaverini olivat nauraneet niin paljon sitä, että mitä jos Zala-Smugge olikin vain silloin viikko sitten ollut tavalliseen tapaan iltalenkillä, ja minä olin mennyt hänet kidnappaamaan. (Mutta tätä en pitänyt kauhean todennäköisenä, koska Zala-Smugge oli ottanut niin paljon osumaa.) No, voitte varmaan arvata, kuinka paljon ne sitten nauroivat, kun menin töihin ja kerroin, että nyt kotonani on ihan satavarmasti jonkun toisen kissa kaapattuna. Se oli jo niin koomista, että olin alkanut jo suunnitella kirjoittavani murretekstin tästä kaikesta.

Töissä kahvitauolla menin taas kerran kaikki karkuri-ilmoitukset ja Facebook-ryhmät läpi. Kukaan ei etsinyt tämän näköistä kissaa – internetin ihmeellisessä maailmassa ainakaan. Illalla yömyöhään, torstai-perjantai välisenä yönä, kirjoitin käsin kuusitoista lappua, joissa luki näin: ”Hei! Onko vaaleanharmaa kissasi kadoksissa? Ei hätää, hän on kunnossa! Soita…” ja sitten siinä oli numeroni ja etunimeni. Niitä lappuja kävin sitten teippaamassa jokaisen kerrostalon ulko-oveen meidän lähellä. Yksi mummo katseli huvittuneena parvekkeeltaan toisesta kerroksesta, että mitä touhuan siihen aikaan yöstä. Kerroin loukusta ja kysyin, että tietääkö hän ketään, jolla olisi vaaleanharmaa kissa. Ei tiennyt. Ajattelin, että kyllä nykyajan mummot saisivat juoruilla enemmän, niin tietäisivät edes, että kenen kissoja täällä vaeltelee.

Viimeisen lapun teippasin vesipisteeseen – koska siis edelleen oli menossa se vesikriisi, ja sen vuoksi oli tuotu vesipisteitä ympäri kaupunkia. Ja vesikriisistä puheen ollen: peseytymistä ei kukaan kieltänyt. Juomista ja ruoanlaittoa varten vettä piti vain keittää – jos sitä vettä nyt ylipäänsä tuli vielä hanasta. Kaikille ei tullut senkään vertaa. No, perjantaiaamuna tuntui siltä, että alan hajota. Kirjaimellisesti. Ihoni alkoi rikkoutua kaikista taipeista ja kaikista kohdista, mihin koskin tai mihin jokin osui. En tiedä, johtuiko se sitten siitä vesikriisistä vai siitä, että kävin stressistä niin ylikierroksilla!

Mutta tämä kollikissa oli ihana. Ja jumalattoman kokoinen – kolme-nelikiloiset kissani näyttivät aivan pennuilta häneen verrattuna. Hän tykkäsi minusta heti, ja mietin jo sitäkin, että voi hittolainen, jos sen omistajaa ei sittenkään löydy, niin minun pitää adoptoida hänetkin. Minulle oli taas tullut jokin ihmeellinen yhteenkuulumisen tunne. Sillä tapaan varmaan oikeista kidnappaajistakin tuntuu?

Tässä vaiheessa silloinen 56 neliöinen kaksioni alkoi käydä pieneksi. Aloin valmistella makuuhuonettani siihen kuntoon, että jos nyt seuraavaksi loukussa olisikin Zala-Smugge, minulla tarvitsisi olla sitäkin varten vielä karanteeni. Koska en tietenkään olisi voinut laskea kissoja sekaisin samaan tilaan: totta kai ne olisivat ruvenneet tappelemaan reviiristä, herra kissa olisi voinut saattaa leikkaamattoman sijaiskissani raskaaksi, ja ties mitä ulkokissat tartuttaisivatkaan sisäkissoilleni. Riskejä oli vaikka ja kuinka.

Perjantaipäivällä puhelimeni soi. Sieltä soitteli yli kahdeksankymppinen Aune*, jolta oli kissa hukassa. Hän oli kysynyt joltain lapsilta, että onko hänen kissaansa näkynyt, ja nämä lapset olivat ohjeistaneet hänet siihen vesipisteelle, jossa oli jättämäni lappu. No, me sovimme, että toisin heti seuraavana aamuna hänen kissansa takaisin. Puhelun aikana naureskelin mielessäni, että kyllä tästä niin pitää kirjoittaa se murreteksti. Ja sitten vielä kävi ilmi, että tämä kissa kylppärissäni oli nimeltään Murre! 

*nimi muutettu

______________________________

19. lokakuuta 2018

Tositarina pelastusoperaatiosta, osa 4: Rimpula repolaine


Jos es ol luken aikasemppi osi, ni hyppä kyytti lukemal: Meirä kohtaamine, Syrämme särkymine ja Kissaristiäise!
↓ Tuttuun tapaan jokainen osa on kirjoitettu ensin Laitilaksi, sitten suomeksi ↓

Sunnunta-iltan ko mää vei taas ruakka Zala-Smuggel, nii mää kiärteli ja katteli, ett näkisink mää hänt missä. Tai pahimmas tapaukses, löytäisink mää häne ruumistas josta. Mutt ei, mää huamasi sen perkule ketu! Eikä se huaman mua. Se jolkottel menemä pyärätiät pisi. Ja en tiär, mitä mun pääsän liikus, vai liikkuk mittä, mut mää lähri noorattama sitä! Mää oli nii piru kiukkune, ett se kett o menny jonku kati tappama ja ett mun tartte peljät, ett se tule ja tappa mun kati kans.

Kett men ko kunno kansalaine asvaltoirul tiäl, mutt mää samosi pisi pusikko ja heinikko. Mää miäti, ett seoraavaks o varma ratkastavan punkkikriis. Vaivihka mää siirrysi kans tiäl ja käveli iha pokkan noin parikymmene metri pääs ketu peräs. Sitt repolaine huamas munt. Pysährys, kattos ja jatko matka. Sitt se taas pysährys, kattos ja jatko matka. Hunteeras varma, ett mitä halvattu toi akk hänt seora. Se repolaine ol hirvittävä kapise näköne otus, mutt ehk se ei sit kauhia sairas ollu, ko silviissi saalist katei. Mut kovi rimpula se ol.

Sitt se taas pysährys, ja mää aloi ol pelottava lähell sitä. Ja se kett vaa jatko mun toljottamist. Sarasosasekunnis mää miäti, ett hyäkkääk ketu ihmiste kimppu, ja ett jos se nii teke, ni mite mää pualustauru. Paniikiomasest mää oti painava juaksuaskele sitä koht ja sähisi ko piru äkäne kiss. Ja tiaroks vaa, ett vaikk kett onki koeraeläin, ni kyll se tiättä, mitä sähinä meina. Ja seoraavaks mää paineli ketu peräs sähiste nurmialue poikk ja siält mettä ast, yrittäe saara sen vaihtama reviiriäs. Tai ainaki niines, ete se vähä aikka uskaltais tul siihe takasi.

Ja mää voi kertto, ett siin vaihes, ko sää käytäs vapaapäiväs siihe, ett sää juakse sähiste jonku halvatu ketu peräs sitä varte, ett sää pualusta sull täysi tuntematont katti, joho sää oles omas päässäs luanu helvetinmoise tunnesitte, nii sää tiäräs olevas hullu kissnaene.

No, maanantain mää sit sai kiines eläinsuajeluyhristykse tyypi, ja me saatti aikataulu sopima niines, ett mää hakisi keskviikkoaamul louku Maskust. No eipä siin viäl mittä, mut maanantain tähä kaike kiire, muuttamise, töire ja kettuonkelma lisäks iski pääl kans Naantali ja Raisio vesikriis! Eli mun pitt tyäpaikalt tuar juomakelpost vett mukanan (ko sinn tul vesi Maskust), ja sitä mää sitt kävi kaatamas niihi kepussi, jok mää oli viäny Zala-Smugge varte. Mää vaa toivosi, ete kaik vere ja ruua menne sen halvatu ketu kitta.

Näi olle mu päevä men lyhynkäisyyressäs näi: herä, ruaki kissa, pue päälles, pist naama ja tukk kuntto, käy viämäs ruakka ja pullotettu vett pusikoihi, lähre töihi, tee töit, tul takas, käy viämäs taas ruakka ja vett, kisuttel vähä ja kattel ympärilles, ett onk jossai citykettu, jota tarvi jahrat takka, men kotti ja pakka pari laatikko tavaroi ja men sitt taas nukkuma noin kuureks tunniks.

Tiista-illall mää taas vähä ströömäsi se repolaise peräss. Ei se ymmärtän pysy poiss, vaikk sitä vastas ol tämne iha kahjo ämm.

Keskviikkon mää sit heräsi viäl vähä aikasemmi ja lähri viilettämä Masku, jost mää hai sen louku. Kauheel kiirel mää viästiti töihi, ett mää saata ol vähä myähäs, ko mää käy viämäs sen louku het paikalles. Ei mittä, se ol iha ok: töis ko kaikk oliva toonuksell, ett mimne rojekti mull ol meneillä. Olinha mää jo viiko verra viihryttänny kaikki mu kissakriisil.

Keskviikkoiltan mää kävi loukul: ei siäll kettä ollu, jote mää jäti lissä ruakka vaa. Lisäks mää vei sinn yhre mun suvipaltto, ett se loukk olis viäl suajasamp paikk. Torsta-aamun mää en oikke orottan mittä, ko siit ol jo kuus vuarokautt, ko mää oli viimeks nähny Zala-Smugge. Mutt ko mää lähestysi loukku, siäl ol kiss.

Väär kiss.

Isokokone vaalev harma katti, jok alko mut nähressä maukuma ni ett koko naapurusto kuul. Huus varma, ett: ”Mikä halvatu jutt tämä o, tul ny naene päästämä mut vapaks!”

Lues osa 5 täst linkist

______________________________


Tositarina pelastusoperaatiosta, osa 4: Kaitaluinen kettu

Sunnuntai-iltana, kun vein taas ruokaa Zala-Smuggelle, kiertelin ja kaartelin lähistöllä, että näkisinkö häntä missään. Tai pahimmassa tapauksessa, löytäisinkö hänen ruumiinsa jostain. Mutta ei, minä näin sen perkeleen ketun! Eikä se huomannut minua. Se tepasteli pyörätiellä. Ja en tiedä, mitä päässäni liikkui, vai liikkuiko mitään, mutta lähdin seuramaan sitä! Olin niin pirun kiukkuinen, että se kettu oli mennyt jonkun kissan tappamaan ja että minun tarvitsi pelätä, että se myös tappaisi minun kissani.

Kettu meni kuin kunnon kansalainen asfaltoidulla tiellä, mutta minä tarvoin pisin pusikkoa ja heinikkoa. Mietin, että seuraavaksi olisi varmaan ratkaistavana puutiaiskriisi. Vaivihkaa siirryin myös tielle ja kävelin muina miehinä noin parinkymmenen metrin päässä ketun perässä. Sitten repolainen huomasi minut. Se pysähtyi, katsoi ja jatkoi matkaa. Sitten se taas pysähtyi, katsoi ja jatkoi matkaa. Pohti varmaan, että miksi ihmeessä tuo nainen häntä seuraa. Tämä kettu oli hirvittävän kapisen näköinen otus, mutta ehkä se ei sitten kauhean sairas ollut, kun sillä tavalla saalisti kissoja. Mutta kovin kaitaluinen se oli.

Sitten se taas pysähtyi, ja aloin olla pelottavan lähellä sitä. Ja tämä kettu vain jatkoi tuijottamistaan. Sadasosasekunnissa ehdin miettiä, että hyökkäävätkö ketut ihmisten kimppuun, ja että jos se niin tekee, niin miten puolustaudun. Paniikinomaisesti otin painavan juoksuaskeleen sitä kohtaan ja sähisin kuin erittäin pahantuulinen kissa. Ja tiedoksi vain, että vaikka kettu onkin koiraeläin, niin se kyllä tietää, mitä sähinä tarkoittaa. Ja seuraavaksi painelin ketun perässä sähisten nurmialueen poikki ja sieltä metsään asti, yrittäen saada sen vaihtamaan reviiriään. Tai ainakin niin, ettei se vähään aikaan uskaltaisi tulla siihen takaisin.

Ja voin kertoa, että siinä vaiheessa, kun käytät vapaapäiväsi siihen, että juokset sähisten jonkun kirotun ketun perässä sitä varten, että puolustat itsellesi täysin tuntematonta kissaa, johon olet omassa päässäsi luonut valtavan tunnesiteen, niin tiedät olevasi hullu kissanainen.

Maanantaina sain kiinni eläinsuojeluyhdistyksen vapaaehtoisen, ja saimme aikataulut sopimaan niin, että hakisin keskiviikkoaamulla loukun Maskusta. Eikä siinä vielä kaikki: maanantaina tähän kaiken kiireen, muuttamisen, töiden ja kettuongelman lisäksi iski päälle myös Naantalin ja Raision vesikriisi! Eli minun piti työpaikalta tuoda juomakelpoista vettä mukanani (koska sinne tuli vesi Maskusta), ja sitä kävin sitten kaatamassa niihin keppuihin, jotka olin vienyt Zala-Smuggea varten. Toivoin, ettei kaikki vedet ja ruuat menneet sen kirotun ketun kitaan.

Näin ollen päiväni kuluivat tiivistetysti näin: herää, ruoki kissat, pue päällesi, pistä naama ja hiukset kuntoon, käy viemässä ruokaa ja pullotettua vettä pusikoihin, lähde töihin, tee töitä, tule takaisin, käy viemässä taas ruokaa ja vettä, kisuttele ja katsele ympärillesi, että onko jossain citykettua, jota pitäisi jahdata takaa, mene kotiin, pakkaa pari muuttolaatikkoa ja mene sitten taas nukkumaan noin kuudeksi tunniksi.

Tiistai-illalla taas vähän ryntäilin sen repolaisen perässä. Ei se ymmärtänyt pysyä poissa, vaikka sitä vastassa oli tällainen ihan hullu muija.

Keskiviikkona heräsin vielä vähän aikaisemmin ja lähdin viilettämään Maskuun, josta hain sen loukun. Kauheella kiireellä viestitin töihin, että saattaisin olla vähän myöhässä, koska veisin sen loukun heti paikalleen. Ei mitään, se oli ihan ok: töissä kun kaikki olivat perillä siitä, että millainen projekti minulla oli meneillään. Olinhan minä jo viikon verran viihdyttänyt kaikkia kissakriisilläni.

Keskiviikkoiltana kävin loukulla: ei siellä ketään ollut, joten jätin sinne vain lisää ruokaa. Lisäksi vein sinne yhden kesätakkini, jotta loukku olisi ollut vielä suojaisampi paikka. Torstaiaamuna en oikein odottanut mitään, koska siitä oli jo kuusi vuorokautta, kun olin viimeksi nähnyt Zala-Smuggen. Mutta kun lähestyin loukkua, siellä oli kissa.

Väärä kissa.

Isokokoinen vaalean harmaa kissa, joka alkoi minut nähdessään maukumaan niin, että koko naapurusto kuuli. Huusi varmaan, että: ”Mikä hiton juttu tämä on, tule nyt nainen päästämään mut vapaaks!”

______________________________


13. lokakuuta 2018

Tositarina pelastusoperaatiosta, osa 3: Kissaristiäise


 Jos es ol viäl kartal, mist o kyse, ni lues osa 1 ja osa 2.
↓ Ja jos Laitilan murre on vaikeaa ymmärtää, tämänkin tekstin voi lukea alempaa selvällä suomen kielellä ↓

Eletti siis heinäkuu 2018 viimässi päevi. Mul ol alkan torelline kati-pelastusoperaatio ja tiätenki semsse aikka, ko ei olis ollu aikka mihinkkä ylimäärässe. Eli mää tei töit siäl Salakuljettajas 65 tuntti viikos ja tyämatka ol pual tuntti per suuntta. Mull ol oma kiss hoirettavan ja sijaiskiss kesytettävän. Elokuu aikan ol tarkotus siirttä pikku hilja omaisuus (ja kati kans) Turu pualel. Ja kaike lisäks koko aikk ol jottai 30 astet lämmint.

Eli tiivistettyn, mää oli koto vuorokaures semmottis 8-10 tuntti, ja siit ajast olis ollu hyvä nukku mahrollisimma paljo. Mää tiäsi, ett mää tarvittisi louku, mutt mää e ehtis hakke semmost missä välis. Ja ko en ollu koska eres moist loukku nähny, mää tiäsi tarvittevan kans ohjeistukse sen käyttöhö. Niinpä mää yriti vaa saara ruuall sen kati pysymä siin aluell, enne ko mää saisi louku sinn.

Mää kävi kahrest päeväs viämäs vett ja märkkäruakka siihe kantokopall ja sin mummomökeill: aamukarvenuksell enne ko mää lähri töihi ja sitt sillo ko mää tuli yämyähä takas kotti. Samall mää vähä kiärteli ja jutteli mukavi. Meill ol tämä kissa kans kuitenki synkannu nii hyvi, ni mää toivosi, ete se olis ollu iha ykspualist sialuje sympatia.

Torsta-perjanta välisen yän siis tämä mustvalkone kiss pääs liapattama karkku. Perjanta-lauvantai välisen yän mää sai sitt hänest näköhavainno, ko taskulampu valo osus häne silmihi: siell hän piileskel pusikoss juuriki mummomöki viäres. Mut ko mää yriti lähesty, hän katos taas pimeytte. Nii mää kiikuti toise kantokopa siihe mummomökkie lähettyvil suajasse paikka ja kriiseili itteksen, ett millo mul o aikka hakke sinn oikkia loukk.

Sunnunta mul ol töist vapat, mut enhä mää saanu kettä kiines, ett olisi jostai louku hakenu. Ja juu, ol vapaapäev, mut heräsi kahreksalt, ko pit viärä ruakka sin metikkö. Takasi päi tulles rappukäytäväss naapuri mummo pysäytt mu ja kysys, ett onk mull katt karonnu, ko mull o auto viäress se yks kantokopp. Mää seliti lyhykäisest, ett mikä täsä o homma nimi. Tämä mummo sitt kertos, ett hän ol nähny ketu menevä meiä parkkipaika poikk must kissaraato suus. Se ol käyny haistelemas sitä kantokoppaki.

Mul jät syrän pari lyäntti välist.

Samas mää muisti, ett mää oli keväl pari kertta nähny meiä pihapiiris kapise ketu menevä. Tai ei se vissi kauhia kapine ollu, jos se ol pystyn kissa nappama. Mut LUAJA KIITOS mummo ol nähny tämä perjanta-aamust tapahtuneks, ja mää oli sillo seoraavan yän nähny tämä mu kissa. Eikä siin ketu saalistamas katiss ollu kuulem lainkka valkost, ett huh helpotus. Mut jonku must kiss ol sen hampaissi joutun. Voi raukk.

Tämä tiaro valos mää nappasi vuarokautte enemmä aikka nipistämäll viäl vähä lissä yäunist: ny mää kävi enne ja jälkke töit kiärtelemäs laajemmi aluet ja kattomas, ett löyränk mää sen mustvalkose kissa kuallen jostai ketu kolost.

Tosin, hän ei ollu enää vaa ”kiss” tai ”kisu” tai ”katt”. Mull ol syntyn nii suur tunnesire siihe paisekorvaha, ett mää oli miättin hänell nimekki valmiks. Ett jos hänell ei olekka omistaja, ja mää pääse aroptoimaha häne. Ja ko mää e siis tiänny, ett olik hän poik vai flikk, ni mää oli miättin kaks vaihtoehto.

Mää oli hunteeranu tämä näi, ett jos mää e olis löytän tyäpaikka sielt Salakuljettajast eli Old Smugglerist, mu ja tämä kissa tiät eivä olis koska kohranne. Ni site mää oli päättän, ett jos hän olis poik, hänest tulis Smugge tai tuttavallisemmi Smukke. Ja jos hän oliski flikk, ni hänest tulis Zala. Ko meill Salakuljettajas kaik ol hyvi salast, ko ol myäs Salapuar ja Salakapakk ja näi pois päi. Ja ko mu oma kiss ol Zella, ni Zala menis paremmi yhte ku Sala. Mut ko mää e tiänny, ett kumpi hänest tulis, ni mää puhusi Zala-Smuggest.

Lues osa 4, Rimpula repolaine, täst linkist

______________________________

Tositarina pelastusoperaatiosta, osa 3: Kissanristiäiset

Elettiin siis heinäkuun 2018 viimeisiä päiviä. Minulla oli alkanut todellinen kissan pelastusoperaatio ja tietenkin sellaiseen aikaan, kun ei olisi ollut aikaa mihinkään ylimääräiseen. Eli tein töitä Wanhassa Salakuljettajassa 65 tuntia viikossa ja työmatkani oli puoli tuntia per suunta. Kotona oli oma kissa hoidettavana ja sijaiskissa kesytettävänä. Elokuun aikana oli tarkoitus siirtää vähitellen omaisuus (ja kissat myös) Turun puolelle. Ja kaiken lisäksi koko ajan oli jotain 30 astetta lämmintä.

Eli tiivistettynä, olin kotona vuorokaudessa noin 8-10 tuntia, ja siitä ajasta olisi ollut hyvä nukkua mahdollisimman paljon. Tiesin tarvitsevani loukun, mutta tiesin myös, etten ehtisi hakea sellaista missään välissä. Ja koska en ollut koskaan edes nähnyt tällaista loukkua, tiesin tarvitsevani myös ohjeistuksen sen käyttöön. Niinpä yritin vain saada ruoalla sen kissan pysymään siinä alueella, ennen kuin saisin loukun sinne.

Kävin kahdesti päivässä viemässä vettä ja märkäruokaa siihen kantokopalle ja sinne mummonmökeille: aamulla aikaisin, ennen kun lähdin töihin, ja yömyöhään, kun tulin takaisin kotiin. Samalla vähän kiertelin ja juttelin mukavia. Meillä oli tämän kissan kanssa kuitenkin synkannut niin hyvin, että toivoin, ettei se olisi ollut ihan yksipuolista sielujen sympatia.

Torstai-perjantai välisenä yönä siis tämä mustavalkoinen kissa pääsi livahtamaan karkuun. Perjantai-lauantai välisenä yönä sain hänestä näköhavainnoin, kun taskulampun valo osui hänen silmiinsä: siellä hän piileskeli pusikossa juurikin mummonmökin vieressä. Mutta kun yritin lähestyä, hän katosi taas pimeyteen. Niinpä vein toisen kantokopan siihen mummonmökkien lähettyville suojaiseen paikkaan ja kriiseilin itsekseni, että milloin minulla olisi aikaa hakea sinne oikea loukku.

Sunnuntaina minulla oli töistä vapaata, mutta enhän minä saanut ketään kiinni, että olisin voinut jostain hakea loukun. Ja niin, oli vapaapäivä, mutta heräsin kahdeksalta, koska piti viedä ruokaa sinne metsikköön. Takaisin päin tullessa rappukäytävässä naapurin mummo pysäytti minut ja kysyi, että onko minulta kissa kadonnut, koska autoni vieressä oli se yksi kantokoppa. Selitin tiivistetysti, mikä tässä oli homman nimi. Tämä mummo sitten kertoi, että hän oli nähnyt ketun menevän meidän parkkipaikan läpi musta kissanraato suussaan. Se oli käynyt haistelemassa sitä kantokoppaakin.

Sydämeni jätti pari lyöntiä välistä.

Samassa muistin, että olin keväällä pari kertaa nähnyt meidän pihapiirissä kapisen ketun liikkuvan. Tai ilmeisesti se ei ollut kauhean kapinen, jos se oli pystynyt kissan nappaamaan. Mutta LUOJAN KIITOS mummo oli nähnyt tämän tapahtuneeksi perjantaiaamuna, ja olin silloin seuraavan yönä nähnyt tämän etsimäni kissan. Eikä siinä ketun saalistamassa kissassa ollut kuulemma lainkaan valkoista, eli huh helpotus. Mutta jonkun musta kissa oli sen hampaisiin joutunut. Voi raukkaa.

Tämän tiedon valossa nappasin vuorokauteen enemmän aikaa nipistämällä vielä vähän lisää yöunista: nyt kävin ennen ja jälkeen töitä kiertelemässä laajemmin aluetta ja katsomassa, että löydänkö sen mustavalkoisen kissan kuolleena jostain ketun kolosta.

Tosin, hän ei ollut enää vaan ”kissa” tai ”kisu” tai ”katti”. Minulle oli syntynyt niin suuri tunneside siihen paisekorvaan, että olin miettinyt hänelle nimetkin jo valmiiksi. Että jos hänellä ei olekaan omistajaa, ja pääsen adoptoimaan hänet. Ja koska en tiennyt, oliko hän poika vai tyttö, olin miettinyt kaksi vaihtoehtoa.

Olin ajatellut tämän näin, että jos en olisi löytänyt työpaikkaa sieltä Salakuljettajasta eli Old Smugglerista, minun ja tämän kissan tiet eivät olisi koskaan kohdanneet. Siten olin päättänyt, että jos hän olisi poika, hänestä tulisi Smugge tai tuttavallisemmin Smukke. Ja jos hän olisi tyttö, hänestä tulisi Zala. Koska meillä Salakuljettajassa kaikki oli hyvin salaista, koska oli myös Salapuoti ja Salakapakka ja näin poispäin. Ja koska oma kissani on nimeltään Zella, niin Zala menisi paremmin yhteen kuin Sala. Mutta kun en tiennyt, että kumpi hänestä tulisi, niin puhuin Zala-Smuggesta.

______________________________
Lue osa 4, Kaitaluinen kettu, tästä linkistä


Tämä kuva kiss ei liity tapauksehe. Hä o ollu mu sijaiskatt. Nykyä assu veljes kans hyväss koriss.

7. lokakuuta 2018

Tositarina pelastusoperaatiosta, osa 2: Syrämme särkymine


Lues ensmäne osa ensmäitteks täst linkist!
↓ Ja tämä toinen osa löytyy alempaa myös suomen kielellä 

Siin sitt ko mää ajoi kotti kohre yhre aikka yäll, ja auto sisäll klepsuttel ympyrä kiss, jonk mää oli tiän poskest napan mukka, ol taas niinko iha pikkase epätorelline olo. (Sama tappa ko toukokuus 2018 ko mää nappasi tiän poskest kaks koera kyyttihi.) Sitt tämä kaver tul mu sylihi ja tek siihe pesä. Mul tul nii onnekas olo, ett mää silt istumalt pääti, ett jos häne omistajatas ei löyr, mää ota häne ittellen ja sijaiskotihomma saava jäärä. Se ol suur päätös se, ko mää ole vannottan, ett mull o pysyväst vaa yks kiss.

No, siin me tultti kotipiha ja mää rapsutteli tätä paisekorvat. Mää jäti häne hetkeks autto, ko mun pit men hakema kantokopp. Ko koton ol Zella ja Vilma, ni mää e olis voinu vaa kantta sylissän sin uut katti. Siin olis ollu iha perinteise kisstappelu ainekse käsill.

Ko mää meni takasi pihall, kisu ol tehny pesä pelkäjä paikall. Mää avasi ove ja oti häne syli, ja oli laittamas hänt kantokoppa. Ei mull sitt tullu lainkka miäle, ett tämä ei meniskä niinko Strömssös. Ko mu miälest mull ol tämä kati kans tullu jo nii vahva molemmipualine kännink: mää oli ko Lumikk, jok puhu eläinte kiält. Mut ni. Totkai hän sai kauhia sätky nähressäs kantokopa – ollu vissi ennenki semses – ja nii se katt liapatt auto al ja siält seurava auto al, ja sit hän ol hävinny pimeytte. Mää nappasi ruakka kätte ja lähri hiljakses perä – ete hän ny vaa tuntis tulevans jahratuks.

Mää asusi siis tuolloi Naantalis, semse U-kirjaime mallise karu pääs. Tämä U-mallise tiä ulkokaarel ol rakennettun kerrostaloi, mut siin sisäkaarttel ol mettä ja omakotitaloi. Yhres talos asus ihmissi, ja muu oliva asumattomi. Siin ol semne iso komia näköne mut aiva ränsistynny tönö, jok näytt iha kummitustalolt. Ja sit siin aluel ol puire suajas piän sisäpiha, jonk ympäril ol kaks mummomökki ja yks piharakennus. Kaikk nämä asumattoma talo oliva semssi, ett niis ol maan rajas semssi aiva piäni ovi, jok oliva auk. Niist ko kurkkas, ni näk vaa aiva pirust roina ja roska, kanamunakennoist lähtie. Ni jotenki mää tiäsi, et kyl se kiss johonki siihe aluel asettu piiloho.

Varmuure vuaks mää jäti sen kantokopa siihe mu auto lähell ja laito sin ruakka. Sit mää kävi suihkus, ruakkisi mun tyyjön jo asuva kissa, ja kuuklaili läpi kaik karkurihomma ja feisbuuk-ryhmä. Kukka ei ollu missä ilmottan kaippavans sen näköst katti.

Mää meni sit viäl kahe jälkke yäll uurestas kattelema, ett tuliskos tää kisu sittenki yäks sisäll.
”Kisuu, älä ny särje mu syränt”, mää huuteli, ko en muutka keksin.

Mut ei mittä näköhavaintto. Kurkku kurist ja vähä itkett, ko hunteerasi, ett mitä jos se oliki jonku vapaste ulkoileva katt, ja ny se o kilometrie pääss omast revirist. Ja viel hirvittävämppä, jos se örrättä mu lähimettä. Jää vaikk auto all! Tai ai kauhi, jos se ei olekka leikattu, ja joku tule ja pistä sil pullassi uuni. Tai ett se käy pistämäs kaik lähitianoo vapaste ulkoileva flikk-kati paksuks!

Mää rymysi metikös ja pelkäsi aiva halvatust niit hylätyi tönöi. Mu taskulampu valo osus yhte akkuna, ja mää säikähri itteän nii ett mää horjahdi, astui koera paska ja sain nokkose pistokse sääre.

”Kaikke määki ruppe yhre kissa tähre”, mää miäti.
Juu-u. Voi ko olis siin vaihes tiänny, ett mitä kaikke mää se ette viäl teenkä.

Lue osa 3, Kissaristiäise, täst linkist

______________________________

Tositarina pelastusoperaatiosta, osa 2: Sydämen särkyminen

Siinä sitten kun ajoin kotia kohti yhden aikaan yöllä, ja auton sisällä kuljeksi ympäriinsä kissa, jonka olin tien poskesta napannut mukaani, oli taas melkoisen epätodellinen olo. (Samaan tapaan kuin toukokuussa 2018, kun nappasin tien poskesta kaksi koiraa kyytiini.) Sitten tämä kaveri tuli syliini ja teki siihen pesän. Minulle tuli niin onnekas olo, että siltä istumalta päätin, että jos hänen omistajaansa ei löydy, otan hänet itselleni ja vapaaehtoistyö sijaiskotina saisi jäädä. Se oli suuri päätös, koska olen vannottanut, että minulla on pysyvästi vain yksi kissa.

Niinpä me tulimme kotipihaan, ja rapsuttelin tätä paisekorvaa. Jätin hänet hetkeksi autoon, koska minun piti mennä hakemaan kantokoppa. Koska kotona oli Zella ja Vilma, en olisi voinut vain kantaa sylissäni sinne uutta kissaa. Siinä olisi ollut ihan perinteisen kissatappelun ainekset käsillä.

Kun menin takaisin pihalle, kissa oli tehnyt pesän pelkääjän paikalle. Avasin oven ja otin hänet syliin. Olin laittamassa häntä kantokoppaan, eikä mielessäni käynyt lainkaan se vaihtoehto, että tämä ei menisikään niin kuin Strömsössä. Koska mielestäni minulle oli tullut tämän kissan kanssa jo niin vahva molemminpuolinen ymmärrys: olin kuin Lumikki, joka puhuu eläinten kieltä. Mutta niin. Totta kai hän sai kauhean sätkyn nähdessään kantokopan – oli ilmeisesti ennenkin ollut sellaisessa – ja niin se kissa livahti auton alle ja sieltä seuraavan auton alle, ja sitten hän oli hävinnyt pimeyteen. Nappasin raksuja kouraani ja lähdin hiljalleen hänen peräänsä – ettei hän nyt vain tuntisi tulevansa jahdatuksi.

Asuin siis tuolloin Naantalissa, sellaisen U-kirjaimen mallisen kadun päässä. Tämän U-mallisen tien ulkokaarella oli rakennettuna kerrostaloja, mutta siinä sisäkaarteella oli metsää ja omakotitaloja. Yhdessä talossa asui ihmisiä, ja muut olivat asumattomia. Siinä oli sellainen iso komean näköinen, mutta aivan ränsistynyt tönö, joka näytti ihan kummitustalolta. Ja sitten siinä alueella oli puiden suojassa pieni sisäpiha, jonka ympärillä oli kaksi mummonmökkiä ja yksi piharakennus. Kaikki nämä asumattomat talot olivat sellaisia, että niissä oli maan rajassa aivan pieniä ovia, jotka olivat auki. Niistä kun kurkisti sisään, näki vaan aivan tolkuttomasti roinaa ja roskaa, kananmunakennoista lähtien. Jotenkin tiesin, että kyllä se kissa johonkin siihen alueelle asettuisi piiloon.

Varmuuden vuoksi jätin sen kantokopan autoni lähelle ja laitoin sinne ruokaa. Sitten kävin suihkussa, ruokkisin luonani jo asuvat kissat, ja googletin läpi kaikki karkuri-sivustot ja Facebook-ryhmät. Kukaan ei ollut missään ilmoittanut kaipaavansa sen näköistä kissaa.

Menin sitten vielä kahden jälkeen yöllä uudestaan katselemaan, että tulisiko tämä kisu sitten yöksi sisätiloihin.
”Kisuu, älä nyt särje mun sydäntä”, huutelin, kun en muutakaan keksinyt.

Ei näköhavaintoa. Kurkkuani kuristi ja vähän itketti, kun mietin, että mitä jos se olikin jonkun vapaasti ulkoileva kissa, ja nyt se oli kilometrien päässä omassa reviiristään. Ja vielä hirvittävämpää, jos se kuolee lähimetsääni. Jää vaikka auton alle! Tai voi kauhea, jos se ei olekaan leikattu, ja joku uros tulee pistämään sille pullan uuniin. Tai että se käy itse pistämässä kaikki lähiseudun vapaasti ulkoilevat tyttökissat paksuiksi!

Tarvoin metsikössä ja pelkäsin aivan hitosti niitä hylättyjä taloja. Taskulamppuni valo osui yhteen ikkunaan, ja säikähdin itseäni niin, että horjahdin, astuin koiran paskaan ja sain nokkosen pistoksen sääreen.

”Kaikkeen määkin rupean yhden kissan tähden”, mietin.
Juu-u. Voi kun olisi siinä vaiheessa tiennyt, että mitä kaikkea vielä teenkään sen kissan eteen.

______________________________

2. lokakuuta 2018

Tositarina pelastusoperaatiosta, osa 1: Meirä kohtaamine


 Lue alempaa sama teksti suomen kielellä 

Tämä o tositarin välittämisest, kateist, eläinsuajelust sekä -rakkaurest. Tai oikkiaste, tämä taitta ol tarin siit, mite hullu kissnaese syntyvä.


Ko mää hankkisi oma kissa, se ol ensinnäki pitkä harkinna tulos. Meill ko ei ikin ol ollu katei. Pari kala vaa. Ja mää ole piänen suarastas vihan katei – koera ko ova olle nii pali paremppi, ko niit o ain saanu silittä, ja ne ova tehne muutaki ko vaa syäne ja nukkune. Mut sitt tavattuan pari oikke mukava katti mu kisskuume rupes oireilema.

Toukokuus 2016 mää tei paikallislehte jutu siit, mite löytöeläi-hoitola toimiva. Mää tapasi Leyser-Kopra Turu eläinhoitolalt ja oppisi kissoist vaikk ja mitä lissä ja sain tiättä, ett katei hyljätä yli pari kymment tuhat vuares. Sillo mää oppisi myäs sen, ett ei kissoi kyl paranis pääst ulkoilema vapaste, ko niilki voi sattu jottai, ne voiva ärsyttä naapurei kuseskelemall ympärins, ja ne voiva aiheutta epätoivottui katei, jos ova leikkaamattomi. Mää oli kyll jo enne tätä tapaamist päättän, ett jos mää oma kissa homma, nii se ei kyl yksi ulos pääsis. (Ko mää varma istuissi sit ove eres vaa orottamas ja pohtimas, ett kai sil o kaikk hyvi ja millo se tule takas kotti.)

Leyser-Kopra tapaamise myät mul syntys toine haave: mää kouluttaisi mu oma kati niines, ett se auttais muit kissoi kesyntymä ja meist tulis eläinsuajeluyhristykse sijaiskot.

No juu, kesäll 2018 mää asusi Naantalis ja mull ol Zella, jost ol tullu varsi ihmisrakas ja fiksu kaver. Hän ossa sano moro takas, antta tassu, heittä yläfemma, men maate, hypät, noust istuma ja näi pois päi. Ja me oltti Dewi ry:n sijaiskoti, eli jo parist haaveest ol tullu totise tott. Meill ol asun kuukaure päivät järjestyksessän kuures sijaiskiss, Vilma, joka ol suuripiirttei puale vuare ikkäne ja ark ko mikä. Mää oli kesä alus löytän tiän Naantali saaristo, tarkalle ottae Teersalo, sellasse ravintola töihi ko Wanha Salakuljettaja. Old Smugglerikski sitä sanotti.

Se ol sit heinäkuu viimäne torsta, ko mää Teersalost ajeli kotti päi yämyähä. Auto valo osuiva taas kerra kiiluvi silmihi, ja mää huamasi kati tönöttävä tiä reunas. Ja mää tei samat, ko mää tee ain nähressän kati yksi ulkosall: mää pysährysi ja oti kissaraksui kourallise – ko mull o niit pussilline autoss tämssi tilanteit varte – ja meni tarjoama niit hänell. Tämä kiss tul het mun lua ja söi kärest ja anto silittä. Mää hunteerasi, ett kyll tämä taitta ol jonku vappast ulkoileva katt, ko selväst ol tottun ihmissi. Mut mää pääti kuitenki tarkista häne kuntons, jote mää nosti häne ylös ja aseti takapenkill. Kaver hyppäs het ulos, ett ei hän kyll viaraitte ämmie mukka lähre. Mut ko mää heiti raksui takapenkil, hän men sinn uurestas ja iha vapaehtosest.

Mää laito valo pääll ja tutkisteli tätä katti. Se ol mustvalkone. Valkoses kohta naamas näkys kuivunut vert, arppi ja sit semssi uurttei arvist, jokk oliva jo paranema päi. Kaveri korva oliva täynn jottai piäni paisei, ötököitte puremi kaiketi. Ne näyttivä nii ällöttävilt, ete olis halun koske, ja sisäpualel korvi en saanu katto lainkka. Mää hunteerasi, ett kiss ei ol vähä aikka omistajas nähny tai jos o, ni omistaja ei kyll kiinnost kattis sit yhtä.

Niinpä mää istusi takas kuski paikal ja laito ove kiines. Hetke aikka oroti, ett saak se kiss iha kauhia kohtaukse, ko tajua olevas suljetuss tilass. Mut ei sunkka. Ko auto läks liikkel, hän rupes kulkema ympär autto ja kattelema akkunoist – eikä siis mitenkä hysterisest vaa iha uteliasuuttas vaa.

Yhres kohta ei kuulun enä mittä liiket, ni mul tul pelko persauksi, ett ei kait se mukul ol koht mu polkimie all. Käänsi päät kattoaksen takapenkill ja jumaliste mää säikähri. Kaver ol mu penki selkänoja pääl kattelemas, ett mihi päi me oikke olla menos. Sit se heitt etutassu mu olkapääll ja niines me jatketti matka. Kell ol reippast yli puale yä ja mää hunteerasi, ett mahroink mä otta kyyttini kati vai papukaija.

Lues sitt osa 2: Syrämme särkymine

______________________________


Tositarina pelastusoperaatiosta, osa 1: Meidän kohtaaminen

Tämä on tositarina välittämisestä, kissoista, eläinsuojelusta sekä -rakkaudesta. Tai oikeastaan, tämä taitaa olla tarina siitä, miten hullut kissanaiset syntyvät.

Kun hankin oman kissan, se oli ensinnäkin pitkän harkinnan tulos. Meillä kun ei ollut koskaan ollut kissoja. Pari kalaa vaan. Ja pienenä suorastaan vihasin kissoja – koirat kun ovat olleet niin paljon parempia, kun niitä on aina saanut silittää, ja ne ovat tehneet muutakin kuin vaan syöneet ja nukkuneet. Mutta sitten tavattuani pari oikein mukavaa kissaa, kissakuumeeni alkoi oireilla.

Toukokuussa 2016 tein paikallislehteen jutun siitä, miten löytöeläinhoitolat toimivat. Tapasin Leyser-Kopran Turun eläinhoitolalta ja opin kissoista vaikka ja mitä lisää, ja sain tietää, että kissoja hylätään yli kaksikymmentä tuhatta vuodessa. Silloin opin myös sen, että kissoja ei kannattaisi päästää ulkoilemaan vapaasti. Niillekin voi sattua jotain, ne voivat ärsyttää naapureita merkkaamalla reviiriään virtsaamalla ja ne voivat aiheuttaa epätoivottuja kissoja, jos ovat leikkaamattomia. Olin kyllä jo ennen tätä tapaamista päättänyt, että jos hankin oman kissan, en päästäisi sitä yksin ulos. (Koska todennäköisesti istuisin sitten oven edessä vain odottamassa ja pohtimassa, että onkohan sillä kaikki hyvin ja milloinkohan se tulee takaisin kotiin.)

Leyser-Kopran tapaamisen myötä minulle syntyi toinenkin haave: kouluttaisin oman kissani niin, että se auttaisi muita kissoja kesyyntymään ja meistä tulisi eläinsuojeluyhdistyksen sijaiskoti.

Summa summarum, kesällä 2018 asuin Naantalissa ja minulla oli Zella, josta oli tullut varsin ihmisrakas ja fiksu kaveri. Hän osaa tervehtiä, antaa tassua, heittää ylävitosen, mennä maahan, hypätä, nousta istumaan ja niin edelleen. Ja me olimme Dewi ry:n sijaiskoti, eli kaksi unelmaani oli käynyt toteen. Meillä oli asunut noin kuukauden päivät järjestyksessään kuudes sijaiskissa, Vilma, joka oli suurin piirtein puolen vuoden ikäinen ja arka kuin mikä. Olin kesän alussa löytänyt tieni Naantalin saaristoon, tarkalleen ottaen Teersaloon, sellaiseen ravintolaan töihin kuin Wanha Salakuljettaja. Old Smugglerinakin se tunnettiin.

Oli heinäkuun viimeinen torstai, kun ajoin yömyöhään Teersalosta kotia kohti. Auton valot osuivat taas kerran kiiluviin silmiin, ja huomasin kissan istuvan tien reunassa. Ja tein samat niin kuin teen aina, kun näen kissan yksin ulkosalla: pysähdyin ja otin kissan raksuja kourallisen – sillä autossani on pussillinen niitä valmiina tällaisia tilanteita varten – ja menin tarjoamaan niitä hänelle. Tämä kissa tuli heti luokseni, söi kädestä ja antoi silittää. Mietin, että kyllä tämä taitaa olla jonkun vapaasti ulkoileva kissa, koska hän oli selvästi tottunut ihmisiin. Mutta päätin kuitenkin tarkistaa hänen kuntonsa, joten nostin hänet ylös ja asetin takapenkille. Kaveri hyppäsi heti ulos, että ei hän kyllä vieraiden akkojen mukaan lähde. Mutta kun heitin raksuja takapenkille, hän meni sinne uudestaan ja ihan vapaaehtoisesti.

Laitoin valon päälle ja tutkiskelin tätä kissaa. Se oli mustavalkoinen. Valkoisessa kohtaa naamassa näkyi kuivunutta verta, arpia ja sellaisia uurteita arvista, jotka olivat jo paranemaan päin. Kaverin korvat olivat täynnä jotain pieniä paiseita: ilmeisesti ötököiden puremia. Ne näyttivät niin kuvottavilta, etten olisi halunnut koskea, ja sisäpuolelle korviin en saanut katsoa lainkaan. Ajattelin, että kissa ei ole vähään aikaan omistajaansa nähnyt tai jos on, niin omistajaa ei kyllä kiinnosta kissansa hyvinvointi yhtään.

Niinpä istuin takaisin kuljettajan paikalle ja laitoin oven kiinni. Odotin hetken aikaa, että saako tämä kissa ihan kauhean kohtauksen, kun tajuaa olevansa suljetussa tilassa. Mutta ei sentään. Kun auto lähti liikkeelle, hän rupesi kulkemaan ympäri autoa ja katselemaan ikkunoista – eikä siis mitenkään hysteerisesti vaan ihan uteliaisuuttaan vaan.

Yhdessä kohtaa ei kuulunut enää mitään liikettä, joten mieleeni hiipi pelko, että ei kai se pentu ole kohta polkimieni alla. Käänsin päätä katsoakseni takapenkille ja jestas, miten säikähdinkään. Kaveri oli penkkini selkänojan päällä katselemassa, että mihin päin me oikein olemme menossa. Sitten se heitti etutassut olkapäälleni, ja niin me jatkoimme matkaa. Kello oli reippaasti yli puolen yön, ja mietin, että olinko ottanut kyytiini kissan vai papukaijan. 

______________________________

Lue osa 2, Syrämme särkymine, tästä linkistä