Lilyn eutanasia, osa 3

Toukokuussa 2025 jouduimme tekemään lemmikinomistajina raskaan päätöksen eli valitsimme kissallemme Lilylle eutanasian. Ensimmäisessä osassa kerron Lilyn terveyshistoriasta ja kystan tyhjennyksestä. Toisessa osassa kerron Lilyn kunnon romahtamisesta, eutanasiapäätöksestä ja asioiden hoidosta Lilyn kuoltua. Tässä osassa kerron Lilyn viemisestä ruumiinavaukseen, ruumiinavaustuloksista sekä surutyöstä ja ajatuksista Lilyn kuoleman jälkeen.

Lilyn kuoleman jälkeisenä päivänä soitin aamutuimaan valitsemaamme tuhkaamoon, Sateenkaarisillan pieneläinkrematorio, ja varmistin, voiko tiettyyn uurnaan saada tietynlaisen laatan. Se onnistui. Sieltä kerrottiin, että he ovat meihin yhteydessä, kun Lily saapuu heille asti, mutta että voimme halutessamme laittaa vaikka heti sähköpostitse uurnatilauksen sekä Lilyn & omistajan tiedot heille.

Sinä aamuna muistin, että Sakari oli edeltävänä talvena tuhonnut meidän kylmälaukkumme pakastimen sulatusoperaatiossa, joten lähdinkin ostamaan uuden kylmälaukun. Siitä matka jatkui klinikalle. Pyysin, että voisinko leikata Lilystä vielä karvaa talteen. Se onnistui.

Lilyn haku klinikalta

Kehtaisin väittää, että normaalisti henkilökunta ei ihan tuosta noin vain anna omistajalle kangistunutta ja kylmettynyttä, muoveihin pakattua lemmikin ruumista. Varmasti se kyllä onnistuu, jos esimerkiksi karvaa haluaa leikata talteen, mutta näky ja kokemus voi olla omistajalle järkyttävä. Minultakin kysyttiin kertaalleen, olenko varma, että haluan näin tehdä. Olin ollut niin shokissa edeltävänä päivänä, että olin siltä istumalta lähtenyt hoitamaan ruumiinavausasiaa, mutta en muistanut, että voisin leikata karvaa talteen.

Seuraavaksi olin yhdessä toimenpidehuoneessa avaamassa muoveihin pakattua Lilyä. Hän oli kangistunut sellaiseen C-malliseen asentoon, jossa hän usein nukkuikin. Jopa hänen silmänsä olivat kiinni. En tiedä, miten ja miksi ne olivat kiinni. Eutanasiassa kun eläimen silmät jäävät lähtökohtaisesti aina auki.

Siinä, kun Lily näytti nukkuvalta, hän näytti enemmän itseltään, kuin edeltävänä päivänä kuolemisen jälkeen. Itkien halailin ja silitin häntä vähän. Trimmasin Lilyn karvaa ja otin jopa viiksiä talteen. Sitten paketoin hänet uudelleen muovipusseihin ja asettelin hänet kylmälaukkuun.

Lilyn vieminen Ruokavirastoon

Seuraavaksi minulla oli kissani ruumis paketoituna kylmälaukussa ja tutkimuslähete mukana täytettynä ja ajoin Helsinkiin. Itkin naama märkänä oikeastaan koko matkan. Välillä unohdin, ettei Lily ollut elossa. Olin välillä kuulevinani hänen liikahtavan tai vaihtavan asentoa. Sitten muistin yhä uudelleen ja uudelleen, että etupenkillä ei ollut peiteltyä kantokoppaa vaan kylmälaukku.

Ruokavirastolla menin soittamaan ovikelloa ja oven tuli avaamaan mies, joka vaikutti ensinäkemältä enemmän joltain huoltotyypiltä. "Moi mä tuon mun kissani avattavaksi", taisin sanoa. Mies oli sopivan empaattinen, tarkasti tekemäni lähetteen ja noteerasi, että kissani nimi oli Lily. Sen jälkeen hän puhui Lilystä. Hän kävi jossain takana ottamassa Lilyn ruumiin pois kylmälaukusta. Hän kertoi, että Lily avattaisiin todennäköisesti jo tänään. Seuraavan viikon tiistaina ruumis jatkaisi matkaa valitsemaamme krematorioon ja itse ruumiinavauksen tulokset saisimme 3-4 kuukauden kuluessa. Kiitin ja lähdin.

Paluumatka

Lilyn karvojen ja viiksien kanssa jatkoin matkaa läheiseen tuhkaamoon, Pääkaupunkiseudun Eläintuhkamo Pet, josta kävin valitsemassa Sakarille muistoesineen. Sielläkin oli vastassa mitä empaattisin mies, jonka seurassa minua ei haitannut puhua ääni rikkoutuen ja naama itkusta turvonneena.

Behmin uusi kappale "Kaiken arvoinen" oli juuri julkaistu, ja kuuntelin sitä toistolla. Melkein koko paluumatkan. Itkin huutaen. "Mikä on ja mikä ei oo järkevää, se ei oo tänään enää niin tärkeää."

Kun palasin takaisin Varsinais-Suomeen, kävin ostamassa kukkakaupasta liljan ja kortin eläinlääkärille. Korttiin kirjoitin muun muassa: "Minun surutyöhöni kuuluu varmistaa, ettei sinul jääny paha mieli tai paskan maku suuhu. Ehkä se tufferikeissi aiheutti lopputuleman tai vaikutti siihen, mutta sellaista elämä on. Me tiedetään, että tekisit toisin, jos vain voisit. Kiitos kaikesta huolenpidosta, kommunikoinnista, vastuunotosta ja huumorista."

Sain myöhemmin eläinlääkäriltä niin pitkän sähköpostin, että olen nyt kuukausia myöhemmin edelleen vaikuttunut siitä. Ja todella kiitollinen.

Samana päivänä, kun olin vienyt Lilyn ruumiin Ruokavirastolle, menin vielä iltavuoroon kassalle. En kokenut tarvetta sairaslomalle, koska tarvitsin tekemistä. Mutta toisaalta olinko työkykyinen? Tuskin. Muistan miettineeni päivän tragikoomisuutta. Yhdessä hetkessä olen leikkaamassa kylmettyneestä ja kangistuneesta kissani ruumiista viiksiä. Toisessa hetkessä istun kassalla toivottaen hyviä illanjatkoja.

Suruaika

Pahinta surussa oli se, että Lilyn menetys oli paljon suurempi asia Sakarille. Se muutti Sakarin elämän kokonaan. Lily oli aina siellä, missä Sakke. Kun Sakari oli töissä, Lily oli sylissä, työpöydällä tai vähintään viereisessä kiipeilypuussa. Kun Sakari nukkui, Lily nukkui tämän päällä. Tuntui syylliseltä, että vaikka surin, minun suruni ei ollut mitään verrattuna Sakarin suruun. Ja tuntui hirveältä, etten voinut juuri mitenkään auttaa Sakaria tämän sydänsurun edessä.

Lilyn kuolinpäivänä laitoin viestiä Sakarin äidille, että Lily on kuollut ja että soittaisi Sakarille illemmalla. Minä olin ollut paikalla ja tiesin kenties Sakariakin paremmin, mitä oli tapahtunut. Mutta Sakari tarvitsi jonkun ulkopuolisen, joka kysyisi häneltä: "Mitä tapahtui?" Kun sitä kertomusta tarpeeksi monta kertaa kertoo muille, alkaa pikkuhiljaa itsekin ymmärtää, mitä on tapahtunut. Pidänkin sitä hyvänä neuvona, että kun joku läheinen menettää lemmikkinsä, ei kannata väkisin etsiä "oikeita sanoja". Sano tai kirjoita ennemmin: "Haluatko kertoa, mitä tapahtui? Tai voit kertoa joskus, sitten kun jaksat."

Meille ilmestyi muutamassa päivässä kotiin kukkia ja suklaata, ja muutama ystävä toi Lilystä tehdyn taideteoksen. Ne merkitsivät paljon. Olen aina ajatellut, että osanottokukkaset ovat vähän blah. Mutta sitten kun oli tilanne päällä, se tuntui niin lämpimältä. Tällaiset eleet kertoivat meille, että surumme on ikään kuin validia.

Ja vaikka en ole järin hyvä pitämään kukkia ja kasveja elossa, minun surutyöni oli tehdä tonttimme nurkkaan Lilylle puutarha.

Muutama päivä Lilyn poismenon jälkeen portaillemme ilmestyi myös puutarhatonttu. Olen ajatellut, että se oli jonkun tapa piristää meitä suklaiden ja kukkien sijaan. En tiedä, liittyikö tonttu oikeasti Lilyyn mitenkään. Puolen vuoden sisällä meille on muuttanut 17 tonttua lisää (ainakin).

Lilyn ruumiinavaus

Lilyn ruumiinavaus kustansi 411 euroa. Saimme tulokset yllättävää kyllä jo 6 viikossa.

Lilystä löytyi:

• synnynnäinen maksan sappitiedysplasia / hyvänlaatuinen uudismuodostuma, jossa sappi- ja verenvuotoa eli laaja-alainen von meyenbergin kompleksi (sappitiehamartooma)
  
• sivulöydöksenä lievä krooninen munuaistulehdus, joka hyvin tyypillinen iäkkäillä kissoilla
  
• keuhkoista kohtalainen subakuutti diffuusi kongestio ja alveolaariödeemi; multifokaalinen kohtalainen sileälihashyperplasia.

Mutta patologinkaan pakeilta ei varmoja vastauksia saatu. On hyvin yllättävää, mikäli Lilyllä olisi ollut synnynnäisesti maksaperäinen ongelma, koska Lily on kuitenkin ollut ultrattavana monia kertoa ja lisäksi hänestä on otettu laajat koepalat myös maksasta. Lily on myös ollut useamman kerran leikkauspöydällä, jolloin eläinlääkäri olisi kyllä huomannut kystiset muutokset. On kuitenkin mahdollista, että ongelma on niin vaivihkaa muodostunut, ettei sitä ole voitu ultralla tai silmämääräisesti havaita ja on mahdollista, etteivät muutokset ole huonolla tuurilla osuneet koepaloihin. 

On myös mahdollista, että maksa alkoi reagoida vasta vierasesineleikkauksen jälkeen, ja patologin pöydällä maksaperäinen uudismuodostuma oli samantyyppinen, mitä kissoilla voi olla jo synnynnäisesti. Tai voi olla niinkin, että Lilyllä oli synnynnäinen maksan sappitiedysplasia, ja vierasesineleikkauksessa maksaa härkittiin sen verran, että se muodosti vauhdilla nyrkin kokoisen kystan?

Keuhkojen löydökset suomeksi tarkoittavat kuta kuinkin sitä, että Lilyllä oli keuhkoissa nestettä. Eli vaikka Lilyn sydämessä ei todettu ruumiinavauksessa mitään, voi olla, että vuodessa Lilyn sydämessä tapahtuneet lievät muutokset ja lievä sivuääni olivat kuitenkin alkaneet jo aiheuttaa sydämen vajaatoimintaa. Lilyllä ehti olla yskää viimeisinä elinviikkoinaan: se saattoikin johtua sydämen vajaatoiminnasta, eikä siitä, että kysta painoi keuhkoja.

Ruumiinavaus oli hintansa väärti. Se vahvisti päätöksemme. Valitsimme ainoan oikean vaihtoehdon. Vaikka maksaperäinen muutos ei ollut kasvain, se sisälsi sappinestettä. Kun sitä pääsi vatsaonteloon, se oli kuin myrkkyä ja aiheutti voinnin romahtamisen. Mutta mikäli emme olisi yrittäneet tyhjentää kystaa, se olisi voinut puhjeta itsekseen. Ja sappinesteen täyttämän kystan lisäksi Lilyllä oli myös suolistosairaus ja nähtävästi sydämen vajaatoiminta.

Surutyö

Olen todella tyytyväinen, että kirjoitin heti ylös tunteitani ja tapahtumia Lilyn kuoltua. Koska nyt puoli vuotta myöhemmin en muistaisi ilman kirjoituksiani juuri mitään Lilyn kuolinpäivästä ja parista ekasta viikosta hänen kuolemansa jälkeen. Enkä varsinkaan muistaisi kronologisesti tapahtumia. Muistan, että lopetin meikkaamisen noin pariksi viikoksi. Oli turha meikata, koska naamani oli märkänä tuon tuosta. Muistan, että työkaverit yrittivät kysyä jotain Lilystä tai sanoa osanottoja, mutta pudistin vain päätäni ja poistuin. Niin herkässä se itku oli, etten voinut siitä puhua.

Muistan, että kolme kuukautta myöhemmin kampaajan pakeilla puhuin ensimmäistä kertaa Lilyn kuolinpäivästä kunnolla ja ilman itkua. Mutta se itku on edelleen koko ajan silmien takana. Välillä tuntuu siltä, että lähdin suorittamaan niin vauhdilla heti Lilyn kuoltua, etten ottanut aikaa sille, että huutoitkisin tyynyä vasten. Ja nyt tuntuu siltä, etten saa sitä itkua enää sillä tavalla paineella ulos. Joten se vuotaa välillä läpi hallitsemattomasti. Hirveältä tuntuu myös se, että muutimme vain pari kuukautta ennen Lilyn kuolemaa, joten hänen viimeiset viikot olivat stressaavia eikä meidän nykyisessä kodissamme ole juuri lainkaan Lily-muistoja.

Nyt Lilyn kuolemasta on puoli vuotta. Itselläni syyllisyys on edelleen surua suurempi tunne. Miksi emme käyneet aikaisemmin ultrassa? Miksi emme tehneet eutanasiapäätöstä kystan löydyttyä? Miksi lähdimme tyhjentämään kystaa? Miksi en ollut huomannut sydämen vajaatoiminnan oireita jo aikaisemmin? Oliko ollut mitään, mitä huomata? Välillä mietin myös sitä, miksi alunperin lähdimme tekemään suoliresektiota, miksi lähdimme ottamaan koepaloja, miksi lähdimme leikkauspöydälle kolmannen kerran? Miksi emme tehneet eutanasiapäätöstä aikaisemmin, jotta olisimme voineet elää edes päivän "kuin viimeistä päivää"? Miksi en hyvästellyt Lilyä varmuuden vuoksi edeltävänä iltana? Miksi emme tehneet eutanasiapäätöstä aikaisemmin ja mahdollistaneet Lilylle kivutonta lähtöä?

Kaikkiin kysymyksiin minulla on vastauksia, mutta ne nousevat mieleeni yhä uudelleen ja uudelleen.

"Ja jos meille ei anneta ikuisuutta,

meihin kirjoitettiinkin jotakin muuta,

vaikka kyyneleistä ei olis paluuta.

Olit kaiken arvoinen."